Loppumetrien alakulo ja malttamattomuus

Viime viikonlopun ja tämän viikon kolme ensimmäistä päivää olen viettänyt porukoiden luona. Päätettiin sunnuntai-iltana jäädä vielä muutamaksi päiväksi tänne, kun kotona kerrostaloasunnossa on niin tukalan kuuma, eikä juuri mitään virvoittautumismahdollisuuksia ole. Helteet on sitten mukavasti tultu vietettyä tässä lapsuudenkotini pihalla. :) 

Sunnuntaiaamupäivänä ne kuuluisat raskaushormonit yllättivät viime aikoina alakuloisuuteen taipuvaisen mieleni, ja vedin pienet itkupotkuraivarit. Kaikki on tylsää, on niin kuuma ja hankala olla, ei ole mitään tekemistä. Ja on kuuma, sanoinko jo. Miehen siinä hetken minua lohduteltuani keksittiin lähteä hakemaan Riihimäeltä lasten uima-allasta. Jo etukäteen (alun perin oltiin suunniteltu hankkivamme vasta sitten, kun lapsemme pystyisi siinä olemaan). Siis meille aikuisille. Ja niin me tehtiin pieni päiväretki (uskokaa tai älkää, tämmöiset pikkuretket ovat mun päivieni kohokohtia) Riihimäelle. Hong Kongissa myytiin eioota (vaikka nettisivujen mukaan heillä oli vielä tavaraa hyllyssä), samoin Biltemassa, Cittarissa ja Prismassa ei ollut oikeanlaisia, mutta sitten kekkasin BR-lelukaupan. Päädyttiin söpöön lasten uima-altaaseen värikkäine kilpikonnineen, kaloineen ja delfiineineen. 

Päiväni olenkin viettänyt auringossa makoillen ja kirjaa lueskellen ja uima-patjalla istuskellen, toisinaan olen uskaltanut jopa pulahtaa altaaseen. Viikonloppuna katsottiin leffoja perheen kanssa, syötiin ulkona ja lämmitettiin ulkosaunaa.

Kaiken tarkoituksena on ollut piristää levotonta mieltäni. On kyllä ollut ihan kauheata, kun jo muutama viikko sitten sai alkaa varautua pienen tuloon, niin nyt sitä sitten ollaan odoteltu jo monta viikkoa, ja edessäkin on varmaan sen reilu kolme viikkoa vielä odotusta. Kamalan stressaavaa. En tajua, miksi nyt lopun lähestyessä olen niin malttamaton. Olenhan odottanyt tyttöä jo yli kahdeksan kuukautta, miksen nyt voisi paria viikkoa malttaa odotella ihan rauhassa. Jos tietäisin päivämäärän etukäteen, kaikki olisi paljon helpompaa. Jos tietäisin, että vauva syntyy vaikka laskettuna päivänä (22.8), voisin aivan hyvillä mielin buukata viikot täyteen toimintaa ja tekemistä, pitkiäkin reissuja. Nyt ei ole voinut, voi vain olla ja möllöttää. Ensi viikon viikonloppuna olisi ehkä tarkoitus mennä tekemään parin vuorokauden mökkireissu serkkujen kanssa. Sen varmaan uskaltaakin tehdä, kun mökiltä ei aja sairaalaan kuin vähän vajaa tunnin. 

Mutta äh. Ärsyttää kun supisteleekin kipeästi (tosin nyt ei enää niin paljoa kuin viime viikolla) ja on kaikenlaista vaivaa ja oiretta, hormonit on ihan sekaisin ja itkettää ja masentaa, ja kun tietää, että tätä joutuu varmaan vielä kestämään.. Pelottaa, että menee yliajalle ja sitten joudutaan käynnistämään ja ja.. 

Mutta ei. En suostu murehtimaan ja märehtimään tätä loppuaikaa. Miksen olisi ennemmin iloinen siitä, että se vauva ihan oikeasti on kohta tässä? Se suuri unelmani, haave lapsuudestani saakka. On kohta tässä, käsivarsillani. Nyt yritän ajatella niin. Ja siihen asti puuhailen kaikkea normaalisti, bloggailen, näen kavereita, yritän edes tehdä kaikkea mukavaa. Ihan kohta helpottaa. Enhän voi tietää, vaikka tämä syntyisikin jo parin viikon päästä (äiti synnytti meidät molemmat viikolla 38+). Mutta jos menee yli, ei haittaa. Kyllä se sieltä ulos silti saadaan. :)

Huomenna meille tulee muuten tiskikone (kiitos äiti!), en malta odottaa! Ihanaa, ei enää niitä rumia tiskivuoria, vaan kaiken saa heti koneeseen piiloon! Nyt menen syömään marjoja ja ehkä pulahdan altaaseenkin. :> Perjantaihin!

Miten te olette viettäneet loppuraskauden viikot? Onko muissa ilmennyt levottomuutta loppua kohden?