Hellurei kaikille! Tänään on tasan kaksi viikkoa laskettuun aikaan, jäiks! Sen kunniaksi kirjoitin teille hyvin pitkän ja hyvin suttuisia kännykkäkuvia täynnä olevan raskaustarinani. :) Mietin pitkään kehtaisinko julkaista tällaista, sillä koen tämän jotenkin todella henkilökohtaiseksi asiaksi, mutta no, miksei. :) Joten enjoy!
Kun me mentiin naimisiin maaliskuussa 2013, mulle iski kauhea vauvakuume. Puhuin koko ajan vauvoista, ajattelin vain vauvoja, näin kaikkialla vauvoja. Halusin vauvan. No, tietenkään silloin ei ollut "hyvä hetki" vauvalle, Sami oli menossa inttiin heinäkuussa ja minä aloittaisin opiskelut Laureassa. Samin tuleva inttiaika lähestyi koko ajan, ja se masensi mua aivan mielettämästi. Se oli ehkä yksi syy kovaan vauvakuumeeseeni. Että olisi jotain kivaa, mitä odottaa sillä aikaa, kun mies on poissa kotoa.
Syksy tuli, ja vauva oli edelleen hankkimatta, Sami nimittäin halusi olla paikalla katsomassa mun vatsankasvua ja mukana ultrissa ja neuvolakäynneillä. Yhtäkkiä Samin skolioosista aiheutuneet selkävaivat pahenivat, ja marraskuussa 2013 hän joutui keskeyttämään armeijan (ja siirtymään sivariin). Mitäs jos nyt? Mietimme päätöstä pitkään - se oli pelottava, mutta uskalsimme lopulta heittäytyä tuntemattomaan. Oli jännittävää, että olimme juuri potkineet lehtiä sunnutaisilla iltakävelyillä ennen Samin lähtöä takaisin kassulle ja haaveilleet siitä vauvasta, kun yhtäkkiä se olikin mahdollista!
Jo pian aloittamisen jälkeen aloinkin selailla kaikenlaisia keskustelupalstoja ja kyttäämään mahdollisia oireita (onko tämä selkäsärky nyt raskausoire vai merkki pian alkavista menkoista?), listasin kaikki oireeni kännykän muistiinpanoihin, mittailin lämpöjä ja laskin päiviä mahdollisesta ovulaatiosta. Sitten pyysin Samia hakemaan raskaustestejä apteekista, en itse uskaltanut. Pelkäsin myyjien arvostelevan minua, näkevän sisälleni ja ajattelevan: tuo luulee olevansa raskaana. Hah. Luulkoon vaan. (Olipa pöllöjä ajatuksia.) Pari ensimmäistä testiä tein liian aikaisin. Negatiivinen. Pitihän se arvata. (Älkää muuten ikinä alkako tekemään niitä testejä ennen kuin menkkojen edes pitäisi olla myöhässä :D) Päätin odottaa pari päivää.
Itsenäisyyspäivänä olimme mun porukoilla syömässä, ja rommilasi kädessä siinä yhtäkkiä säikähdin että apua - entä jos olenkin raskaana, ja laitoin lasin pois. Oli vaikeaa yrittää selitellä miksen juonut sitä loppuun. :D Seuraavana päivänä mentiin käymään Kouvolassa sukulaisilla puusavotassa, ja minä jonkin aikaa metsässä huhkittuani rojahdin sohvalle aivan uupuneena. Tämäkö on nyt sitä? Seuraavana aamuna, 8.12. heräsin jo neljän-viiden aikaan tekemään uutta raskaustestiä. Unenpöpperöisenä tassuttelin vessaan, ja pissasin kuppin. En uskaltanut ensin katsoa testiä. Taas negatiivinen. Se siitä sitten. Istuin lattialla vielä hetken ja tuijotin seinää. Miksi ei voi onnistua? Sitten vilkaisin testiä uudestaan - hetkinen, siinähän on vähän punaista! Aloin melkein kiljua riemusta. Tuijotin testiä vielä muutaman minuutin ajan, ja juoksin sitten herättämään Samin. Se hymyili väsyneesti ja käänsi kylkeä. Miehet.
Sitten pitikin alkaa ottaa tarkistustestejä, koska ensimmäinen oli kuitenkin niin haalea. Seuraavana aamuna tuli jo selkeästi tummempi viiva, ja sitä seuraavana aamuna kokeilinkin digitaalista testiä, joka ilmoitti minun olevan raskaana 1-2 viikkoa. Olin onnellinen. Tai en. En uskonut siltikään olevani raskaana. Eihän ensimmäisestä yrityksestä voi tulla raskaaksi, en minä ainakaan! Keskustelupalstojen pelottelut kemiallisista raskauksista ja tuulimunista kummittelivat päässäni. Ei tämä voi sitä itseään olla. Tai jos on, tulee keskenmeno.
Varovaisesti annoin itselleni luvan kuitenkin luottaa. Nyt olin oikeasti raskaana. Ekaa kertaa ikinä. Apua. Apua voiko tätä perua? (Alkutilanteesta piti muuten saada kuva, enkä voi uskoa, että olen ollut joskus noin pieni! Tuolloin sitä näki itsensä välillä jopa hieman pulleana, mutta nyt kun aikaa on kulunut ja raskauskiloja kertynyt, ei voi kuin sanoa, että tyhmä tyttö!)
Pahoinvointi mulla alkoi melkein samantien. Päätettiin kuitenkin lähteä yhdessä kullan kanssa pienelle Tukholman-risteilylle. Yhdessäolo oli ihanaa - ja Tukholma niin kaunis. Ainoa vaan, että pieni budjetti + raskausrajoitukset syömisissä toivat hieman hankaluuksia.. Halvimmista vaihtoehdoista minun teki mieli vain salaatta, ja niissä oli paljon kiellettyjä ainesosia (raa'asta kananmunasta tehdyt kastikkeet, pastöroimattomat juustot jne.). Joka tapauksessa reissu oli ihana, ja jäimme haaveilemaan omasta pienestä kesäasunnosta Tukholmassa! ;D
Jouluaattoaamuna oksensin ekan kerran - juuri, kun yritin keittää elämäni ensimmäisiä riisipuuroja (tuskin tarvitsee mainita, että puurot paloivat pohjaan).. Siitä se päivittäinen oksentaminen sitten lähtikin. Aaton vietimme Samin kanssa kahdestaan kotona, ja joulupäivänä kävimme sukulaisissa. Takaisintulomatkalla oksensin monta kertaa autoon, ja päätimme hankkia sellaiset Sea band- rannekkeet, joiden pitäisi helpottaa raskauspahoinvointia. Kaikesta jouluun liittyvästä tulee muuten vieläkin paha olo, ugh. En pysty vieläkään ajattelemaan mitään jouluun tai talveen tai edes kevääseen liittyvää..
Onneksi oli joululoma - vietin nimittäin kaiket päivät sohvalla makoillen vati vieressäni. Alussa oksensin monta monta kertaa päivässä - edes nesteet eivät lopulta pysyneet sisällä. Onneksi muutaman viikon jälkeen pahoinvointi helpotti niin, että oksensin enää 1-3 kertaa päivässä. Se oli kyllä kauheaa. Koko ajan mahassa kiersi. Kaikki ruuan haju etoi. En pystynyt syömään oikein mitään lihaa, kaikki ällötti. Itketti - mitä tästä elosta ja olosta tulee, kun tämä jatkuu aina vaan? Sami piti musta huolta, kävi kaupassa ja toi kaikkea tarvittavaa, laittoi mulle syötävää, tiskasi, hoiti koiran ja kodin. Ihana mies, en olisi ikinä pärjännyt ilman..
Kaikki alkoi lopulta konkretisoitua ekan ultran jälkeen. Tässä se on, meidän pikku papu muutaman sentin pituisena. Tai Napoleon, niin kuin me sitä kutsuttiin. Näyttää ihan pieneltä tipun poikaselta.. :3 Oli helpottavaa nähdä, että masussani tosiaan kasvoi joku. Oikea ihminen. Tai avaruusolio, siltä se enemmän näytti.. :D
Raskausmasukuvia piti ottaa joka viikko, tässä taitaa olla 12 viikkoa täynnä. Taisin kuvitella jotain jo näkyvän tässä kohtaa. xD
Mulla tosiaan tuo oksentelu jatkui 24-viikolle asti, ja makasin sohvalla aina, joten perheen yhteinen ajanvietto kohdistui tuohon sohvalle. ;D Oikeastaan se oli ihan
mysigt.
Jossain vaiheessa loma loppui, ja jouduin palaamaan kouluun, samoin Sami töihin (oli ollut intin jälkeen pari kk työttömänä). Oli kauheaa, kun Sami ei ollutkaan laittamassa mulle aamupalaa (oksensin sitä tehdessä). Välillä se kuitenkin yllätti mut esimerkiksi näin. :3
Pikkuinen pähkinämme kasvaa ja alkaa muuttua yhä enemmän ihmisen näköiseksi.. Olen erottavinani oikeanpuoleisessa kuvassa Samin piirteitä!
Hih, pieni pömppis alkaa jo näkyä! Ai että olen surkean näköinen, hädin tuskin jaksoin olla tossa peilin edessä pystyssä, kun heti alkoi oksettamaan. Voitte kuvitella, millaista oli käydä koulussa ja opiskella.. Edes suihkussa ei jaksanut käydä.
Tässä kohtaa masu tuntui jo ISOLTA, kun hame ei enää mennyt päälle.. Aika pikkuinen se minusta kyllä vielä tuossa on. x)
Koira makoili mun kanssa aina kotipäivinä (koulua oli 2-3 krt viikossa) sohvalla (ja sai muutamat suolaiset turhautumisen kyyneleet turkkiinsa).. Siitä sai ihanasti lohtua, karvakorva kuunteli aina. :)
Pahoinvoinnista huolimatta oli pakko opiskella. Mä olen kuitenkin sellainen ihminen, joka tykkää haasteista, joten otin tämänkin haasteen vastaan, ja kehitin mulle metodin, jolla selvitä elämästä. :D Pidin siis niitä Sea band-rannekkeita (eivät kamalasti auttaneet), ja aamulla kun heräsin, kävin siis ekana oksentamassa. Sitten juoksin äkkiä sohvalle, johon Sami teki mulle aamupalan, jos oli kotona. Kun aamupala oli saatu syötyä, suurin vaara oli ohi. Makoilin sohvalla vielä n. puoli tuntia, ennen kuin pystyin nousemaan. Meikkasin makuulteen (sen vähän, mitä jaksoin). Junaan otin syötävää. Kouluun päästyäni söin usein toisen aamupalan. Ennen lounasta söin välipalaa. Lounaan jälkeen söin välipalaa. Junassa oli välipalaa. Näin selvittiin kotiin asti. Ruuan kanssa piti varoa, ettei se ollut ällöä. Lihaa en siis oikein voinut syödä ollenkaan, tai tuli oksennus. Jauhelihassa kun on niitä pieniä sitkeitä juttuja..Hyi, tulee paha olo kun vaan ajattelee tuota aikaa.. Ihme kyllä, en jäänyt mistään jälkeen, ja vain muutaman tunnin jouduin skippaamaan pahoinvoinnin takia. Sain erinomaisia arvosanoja. Taisi tulla tuolta Taivaan Iskältä hieman apuja, en muuten olisi kyllä selvinnyt. ;D
Pahoinvoinnista huolimatta en ollut katkera. En pahemmin valittanut, yritin vain selviytyä. En tuntenut vihaa vauvaa kohtaan. Se oli meidän toteutunut unelma, lahja. Oma pikku pähkinä. Joillakin raskaus nyt vain on vaikeampi, ja mun keho on todella herkkä hormoneille, joten ei ihmekään. Sitäpaitsi olisi asiat voinut olla huonomminkin, olisin voinut olla vaikka sairaalassa tipassa. Tai vielä "pahempaa", ei raskaana ollenkaan! Ajattelin kaikkia niitä naisia, jotka eivät vain tulleet raskaaksi, vaikka miten yrittivät, ja koin itseni onnekkaaksi. Nyt ei saanut valittaa.
On se masu jo vähän kasvanut. :) Vitsi olen pahoinvoivan näköinen tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa! ;D
Viikolla 19 mun olotila alkoi olla jo niin hyvä, että päätin aloittaa blogin pitämisen pitkän harkinnan jälkeen. Samaan aikaan julkistimme raskausuutiset myös Facebookissa. Vanhemmille me oltiin julkistettu uutiset jo aikaisemmin, eikä kukaan niistä olisi voinut olla enemmän innoissaan!
Puolet raskaudesta takana. Rakenneultrassa vauva paljastui (varauksella) tytöksi. Oltiin tosi onnellisia - omasta pikku prinsessasta oltiin haaveiltu! Ultrasta ei ole kuvia, hölmöä kun ei saatu kuvia kuin jostain jalan ja sydämen osista.. Hah, onpa tuo masu vieläkin kovin pieni!
Ekat ikiomat, uudet, vauvanvaatteet! Tuo asu on vielä nykyäänkin mun suosikki (otan sen sairaalaan mukaan vauvalle kotiutumisasuksi)!
20-vee synttäreilläni sain olla raskaana. Hubaa! Tossa kohtaa muuten aloin kasvattaa suoraa otsistani sivuotsikseksi. En vieläkään osaa päättää, kumpaa pitäisi. Kumpi sopii mulle paremmin?
Vappuna jaksoin mahani kanssa jopa hyppiä LZ7:n keikalla. ;D
Äitiyspakkauksen saaminen oli aika huippujuttu! Raskaus ja vauvan tulo tulivat todella paljon konkreettisemmiksi.. Hienoa, että Suomessa vielä tämmöisiä järjestetään!
Koulussa monet opettajat tuijottivat mun mahaa, mutta jotkut ihan avoimesti kyselivätkin mun vointeja ja laskettua aikaa. :) 24-viikon jälkeen en enää oksennellut, joten elämä alkoi pikkuhiljaa voittaa. Sen sijaan sain kiusakseni kovat mahakivut, jotka ilmeisesti johtuivat sisäelinten puristumisesta. Kivut tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) siltä, kuin olisi jumissa vatsalankkuasennossa. Oppitunnit vietin usein seisten, niin kipua ei tullut niin paljon..
Äitiysvaatteita en hankkinut ihan hirveästi. Osa mun pitemmistä topeista meni aika pitkään päälle (muutama viikko sitten kyllä tosin jopa äitiysvaatteita piti alkaa isontamaan). Tänkin kesän mä olen selvinnyt vain ihan muutamalla vaatekappaleella.. Hassua, mihin ihminen pystyy, kun on pakko!
Muistatte varmaan, että Sami oli siellä sivarin koulutusjaksossa sen toukokuun. Voi että mä ikävöitsin sitä, mutta aika meni kyllä silti aika nopeasti. :) Sitten se teki mulle siellä tuollaisen korun äitienpäivälahjaksi. :3
Kesäloma alkoi mulla toukokuun lopussa. Olin etukäteen kuvitellut viettäväni koko kesän vain rannalla lekotellen ja nautiskellen - ihanaa, ei töitä, kerrankin! Karuksi totuudeksi ilmeni kuitenkin se, että ihan sairaan kuumana kesänä mä en todellakaan ole asettanut varvastanikaan rannalle. Ei sillä, että mulla olisi mitään mahdollisuuksia sellaiselle päästäkään, auto kun on Samilla aina töissä päivisin. Eli tuli hieman tylsä kesä, mutta onneksi mulla oli pari lastenleiriä siinä alussa, niin ei koko aika ole ihan vain ollut joutenoloa.Ja nyt loppuraskaudesta olen nähnyt aika paljon kavereita, Verakin vie mua aina kahville! ;D
Siis kattokaa nyt tätä. :D Miten tuo kuva voi vääristää noin paljon? :D
Kesäjuhlissa käytin tuota M-kokoista "tavallisten naisten" mekkoa Seppälästä. Se on ollu tarpeeksi pitkä mahan kasvaessakin. Aika kätsy, menee myös kaupungilla, kylässä tai vaikkapa siellä rannalla (not, alastikin on liian kuuma). :)
Loppuraskauteni te tunnettekin aika hyvin. Rv 30 lähtien ramppasin siellä äitipolilla kovien supisteluiden takia. Onneksi täysaikaisiksi ollaan jo päästy, eli nyt noista kovin kipeistä ja säännöllisistä supistuksista ei tarvitse välittää - sen kuin menee vaan synnyttämään, kun aika koittaa!
Tänään on siis tasan kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Aika on mennyt aivan vilahtamalla ohi (vaikka alussa mietinkin miten kukaan jaksaa odottaa
neljäkymmentä viikkoa vauvaa). Raskauteni ei ole todellakaan ollut helppo: ensin 24 viikkoa oksentelua, sitten tulivat ne kauheat mahakivut, sitten liian aikaiset supparit.. Ja nyt niitä kipeitä supistuksia on joka päivä, ja aina saa alkaa miettiä joko tulee lähtö, eikä se ikinä tule.. Mutta jos saisin valita, kokisinko raskauden uudelleen, vastaisin epäröimättä kyllä. Sillä onhan se palkinto eittämättä aika kullankallis!
Toivottavasti tykkäsitte lukea raskaustarinaani, eivätkä suttuiset kuvat liiaksi häirinneet. :) Nyt odottelen mussukkaani kotiin, ja sitten lähdemmekin kangaskaupoille.. Unipussi, täältä tullaan!
ps. Eilisellä neuvolakäynnillä kaikki oli hyvin, ja nyt vauva on kiinnittynyt lähtöasemiinsa. Jäiks!