Synnytystarina vol. 2

Hellurei taas hetkeen! Siiri on ollut koko viikonlopun mummalla yökylässä, ja me ollaan miehen kanssa otettu siitä ilo irti nukkumalla niin paljon kuin mahdollista. Vauva tosin heräilee aika paljon öisin (myös syöttöjen, joita kahden tunnin välein, välissä). Unta ei siis öisin ihan hirveästi saa, mutta mies, joka ei imetä ja heräile jatkuvasti öisin, on sitten ottanut pojan aamuisin kanssaan alakertaan, jotta saisin nukkua vähän pidempään aamulla! Ollaan myös parina yönä menty nyt tosi aikaisin nukkumaan, ja huomaan kyllä ihan selkeän muutoksen olotilassa! Joskus se on pakko vaan uhrata se yhteinen aika ja mennä aiemmin nukkumaan, jotta jaksaisi vähän paremmin sitten päivisin. Ja onhan se yhteinen aika sitten laadukkaampaakin pirteämpänä...

Ajattelin nyt kuitenkin muistella teille hieman synnytystäni, se kun oli tälläkin kertaa niin jännä! Antakaa anteeksi, jos en muista kunnolla, kun pää on aika sumea taas...Laitan sekaan ainoat kuvat, mitkä synnytyksestä muistettiin ottaa, ja ne on kaikki tietenkin vasta synnytyksen jälkeen otettu...

Raskausviikot 39+2, lätkän MM-kisat. Puuhailen meille lämpimiä voileipiä, on kamala nälkä taas kerran. Olen muutenkin viime päivinä ollut todella nälkäinen, ja syön koko ajan (varmaan jotain synnytykseen valmistutumista, näin jälkikäteen ajatellen). Miestä väsyttää, se nukahtaa sohvalle jo ennen kuin peli on kunnolla edes alkanutkaan. Minua on parina edellisenä päivänä supistanut aika kipeästi aina jonkin aikaa, mutta aina ovat lopulta lopahtaneet. Mussutan ananaskinkkuaurajuustolämppäriä sohvalla, kun alan tuntea niitä kipeitä supistuksia taas. Kello on puoli yhdeksän. Pysyn rauhallisena, melkein lakonisena, eivät nämä ole ennenkään mitään tarkoittaneet. Tunnin kuluttua supistusten alkamisesta alan sittenkin kellottaa niitä, ensin supistukset tulevat 10 minuutin välein, sitten tihenevät viiteen minuuttiin.

Iltapesujen jälkeen istahdan sängylle miettimään. On sellainen olo, että kohta tulee kyllä lähtö, että nyt taitaa alkaa tämä homma viimein etenemään (viikkoja oli jo supistellut, joskin vähemmän kipeästi kuin nyt). Juttelen puoliuniselle miehelleni, joka torkkuu siinä vieressäni, että kohta varmaan menee lapsivedet. Kahta minuuttia vailla yksitoista illalla siinä sängyllä edelleen istuessani tunnen sen saman tutun holahduksen kuin esikoisen ajoilta. "Hahaa, nyt ne meni!", huudan miehelle, joka vain tyytyy murahtamaan, että oliko just nyt pakko, kun haluan nukkua. Naureskellen alan valmistella sairaalakassia, käyn läpi uudestaan vauvan kotiutumisvaatteet, pakkaan itselleni hammasharjan ja -tahnan ja muut hygieniakamat. Jonkin ajan kuluttua soitan synnärille, että mitäs tehdään (edelleen supistaa ehkä 4 minuutin välein). Sanovat, että saa alkaa tulemaan. Kutsun äidin lapsenvahdiksi esikoiselle. Käydään vielä kävellen katsomassa missä Siirin hoitopaikka on, mikä on aika tunnelmallista, kun on kevät ja viileä yö, joskin pikkuhiljaa valuva lapsivesi vähentää illuusiota huomattavasti...


Puoli yhden aikaa yöllä saavumme synnytysvastaanotolle, ja minut laitetaan käyrille. Supistuksia ei enää piirry kovin usein käyrille, eikä kohdunsuun tilanne ole yhtään muuttunut muutaman viikon takaisesta, mutta kanava on vähän lyhentynyt. Lapsivesitesti on kuitenkin positiivinen. Saan sairaalan mekon ja aamutakin, ja meidät viedään tarkkailuhuoneeseen. Saan kankkuun oxanest-piikin helpottamaan supistuskipuja, jotta saisin nukutuksi.

Uni ei tullut kyllä koko yönä, supistukset haittasivat sen verran unta. Puoli neljän aikaa yöllä nousen käydäkseni vessassa, kun matkalla alkaa yhtäkkiä valua lämmintä nestettä pitkin reisiä. Sairaalan maxipad-side on aivan kastunut, ilmeisesti kalvot rikkoutuivat nyt kunnolla.
Aamulla supistukset ovat muuttuneet kipeämmiksi, mutta niitä tulee edelleen vain 7-10 minuutin välein. Turhauttaa. Yhdeksän aikaan tarkistetaan taas kohdunsuun tilanne, ei muutoksia. Kätilö puhuu, että illalla yhdentoista aikaan aletaan laittaa oksitosiinitippaa, jos synnytys ei ala käynnistyä.

Lounaalle pääsen kello 11, supistukset ovat nyt muuttuneet taas kipeämmiksi, ja on pakko hytkyä paikallaan syödessäkin. Ensin meinaa alkaa nolottaa, kun ruokalassa on muitakin, mutta sitten muistan, että kaikenlainen hytkyminen ja vaikertaminen ovat ihan normaali näky tässä ympäristössä. Lounaan jälkeen pääsen ammeeseen kokeilemaan, josko lämmin vesi auttaisi vähän helpottamaan supistuskipuja. Lillun ammeessa kolme tuntia (välillä tosin käyn syömässä ja käyrillä).

Neljän maissa alkaa tulemaan todella kipeitä supistuksia 3-5 minuutin välein. Viiden maissa kätilö tulee kertomaan, että ei se lääkäri tänään mitään käynnistelyjä aloita, eikä myöskään tule tutkimaan kohdunsuuta (vaikka siitä oli ollut puhetta), että "se olisi aivan turhaa tässä tilanteessa". Minua alkaa pikkuhiljaa jo harmittaa koko homma, ja sitten se kätilö vielä töksäyttää noin. Että kiva tässä kärsiä kivuista ja ilmeisesti ei synnytys hänen mielestään ollut edes käynnissä. Siinä samassa, kätilön vielä mumistessa jotain seinään päin, alkaa aivan jäätävät ja tuskaiset supistukset. Alan itkeä, osittain varmaan harmistuksesta, osittain kivusta, joka yllättää minut ihan täysin. Huudan ja puristan miehen kättä, vollotan kuin pikkulapsi. Kätilö, järkytykseltä toivuttuaan, tuo tens-laitteen, joka auttaa kipuihin sen verran, ettei enää tarvitse sentään itkeä. Miehen kyllä pitää joka supistuksen ajan puristaa kättäni rystyset valkoisena..Jossain vaiheessa saan taas kipupiikin kankkuun, mutta kun supistusten kipeys taas voimistuu, panikointi alkaa uudestaan. Jossain vaiheessa opin hengittämään niiden aikana, enkä taistellut enää kipua vastaan, mikä saa minut rauhoittumaan hetkeksi.

Yhdeksän aikaan illalla kivut ovat jo aivan helvetilliset, ei auta hengittely, ei auta tens. Alan jo miettiä, että tähänkö tuli nyt mun loppuni, näin mä kuolen. Kohdunsuun tilanne ei ole muuttunut vieläkään, mutta kanava sentään on hävinnyt. Lääkäri väläyttelee aamulla odottavaa leikkausta, jos nyt ei lähtisi aukeamaan. Pyydän päästä suihkuun, keinot alkavat olla jo vähissä.

Nojaan suihkun seinään, yritän saada tulikuuman vesisuihkun osumaan mahalle ja selälle samaan aikaan. Itkettää. Paniikki alkaa taas nostaa päätään. Jokaisen kipeän supistuksen myötä alan tulla yhä epätoivoisemmaksi. Pakko päästä täältä pois, pakko saada joku kivunlievitys, mietin. Kauhu iskee tajuntaan, miten pääsen suihkusta pois ilman tens-laitetta? Soitan hoitajan paikalle. Hoitaja ehdottaa uutta oxanest-piikkiä. Jos se ei auttaisi, voitaisiin kokeilla epiduraalia. Sanon ei, epiduraali nyt! Oxanestistä ei ole ollut koko aikana mitään apua. Kätilö myöntyy, pääsen suihkusta suoraan synnytyssaliin. Paikalle tulee anestesialääkäri, joka alkaa jutella mukavia. Käpristyn kivusta, älkää siinä rupatelko, vaan nyt sitä lääkettä tänne, mietin mielessäni. Lääkäri ottaa aikansa, niin kuin englanniksi sanottaisiin, ei pidä mitään kiirettä. Puoli yhdentoista aikaan illalla lääke saadaan vihdoin selkärankaontelooni, vai minne se nyt ikinä laitetaankaan.Ensin tosin joudun käpristymään kamalan pieneen sikiöasentoon ison mahani ja hirveiden kipujeni kanssa, jotta neula saadaan paikalleen. Kun aine alkaa vaikuttaaa, tuntuu hyvältä. Paineentunne on kuitenkin melkoinen.

Vartin kuluttua epiduraalin laitosta kohdunsuu on auennut kolmeen senttiin, eli kaksi senttiä on auennut viidessätoista minuutissa. Yhden epiduraalin takia. Vauva on myös viimein kiinnittynyt. Kipua en tunne hetkeen ollenkaan, ainoastaan vihlontaa kohdunsuulla, ja "kakkahätää". Oksentelu jatkuu kuitenkin, vaikken tunne kipua. Ilmeisesti supistukset saavat sen aikaan, vaikka en paljoa mitään tunnekaan. Tunnin kuluttua epiduraalin laitosta tunnen sen tehon lakkaavan, kipu alkaa tulla takaisin. Kätilö tarkistaa kohdunsuun, se on auennut lisää ja vauva tullut lähemmäs. Uutta satsia luvataan vasta puolen tunnin kuluttua. Hyväksyn asian, mutta jo vartin päästä alkaa huudattaa ja itkettää, kipu on aivan jäätävää jälleen.

Puolen yön aikaan saan uuden epiduraaliannoksen, tällä kertaa kokonaisen, ensimmäisellä kerralla sain vain harjoitusannoksen. Kohdunsuu on auki 6 cm. Hetken aikaa tuntuu hyvältä, mutta pian jäätävä paineentunne ja vihlonta puskee läpi. Puoli yhden aikaa olen 8 cm auki. Kätilö haluaa kokeilla kohdunsuuta supistuksen aikana, ja innostuu, kun huomaa, että vauva on jo tekemässä lähtöä ulos. Varttia vailla yksi huomataan, että kohdunsuu alkaa olla kokonaan auki, kymmentä vailla alan ponnistaa. Ihan kamalan tuntuista. Ihan kamalaa. Ajattelen vain, että näin minä kuolenkin. Ponnistukseen. Pitää ponnistaa iso vauva alapäästä ulos, Miten naiset pystyy tähän. Miksi lähdin tähän lastenhankinta-juttuun mukaan. Minut on harhautettu. Aivopesty. Jokainen muka pystyy tähän. Ei. Ei. Never again. Samaan aikaan ponnistelen aina supistusten tullen, ja niitä tulee USEIN. Ensimmäinen supistus ei ehdi edes kunnolla alta pois, kun jo tulee seuraava. Ja ne ovat kipeitä. Ai että ne ovat kipeitä. Mietin vaan, kun naiset ovat kertoneet, että puudutteet ovat olleet niin hyvät, etteivät ole kuulemma tunteneet mitään supistusten aikana. Mietin vain, missä ne minun puudutteet ovat, minunkin piti olla synnyttäessäni täysin kivuton! Missä minun spinaalit ja kohdunkaulan puudutteet, häh?! Samaan aikaan ponnistan reippaasti, saan jopa kokeilla vauvan päätä, se on pehmeä, hyi. Vielä kerran, huutaa kätilö, ja ponnistan tosi kovaa, alaspäin pitää ponnistaa, sanoo kätilö. Ja minähän ponnistan. Ja tunnen kuinka vauva tulee sieltä ulos, hyi, sieltä se tulee ja sattuu vähän, mutta samalla tunnen huojennusta että NYT se tulee. Ja minä synnytin alakautta, ihan itse synnytin omilla supistuksilla, vaikka olin taas odottanut pessimistisenä, että leikkuriin jouduttaisiin. Ja vauva on iso ja punainen ja vähän limainenkin, mutta ihana, koska se on minun vauva. Näyttää muuten isältään.

Kahdeksan minuuttia meni lopulta ponnistusvaiheeseen, 00:58 poika tulee ulos. Ei muuten edes rääkäise. Hiljainen vauva, mietin,sellainen rauhallinen, niinkuin isänsä. Isi leikkaa napanuoran, ja sitten tarkastellaan yhdessä mun isoa istukkaa, joka syntyy seitsemän minuuttia vauvan jälkeen. Saan vauvan paitani alle, se on vähän likainen, mutta ei haittaa, koska se on ihana ja se on mun vauvani.

Oksennan edelleen, tällä kertaa jälkisupistusten voimasta. Harmittaa, mulla oli koko synnytyksen ajan niin kova jano, että olisi ollut kiva nyt viimein juoda, mutta mikään ei pysy sisällä. Kätilö ompelee pari tikkiä kahteen liamakalvon pintanirhaumaan, ja jättää meidät kolmin. Kolmen aikaan saamme juhla-aterian, mutta kummallakaan ei ole oikein nälkä. Miehellä ei kaiken sen veren jälkeen (oli koko ponnistusvaiheen katsomassa), mulla ei pahoinvoinnin takia. Mutta kaikki on hyvin, vauva on muuten ihan samankokoinen kuin siskonsa (tai no 20 g kevyempi, mutta syntyihän hän yli viikon ennen siskoaan). Kätilö kehuu, kuinka reipas synnyttäjä olin. Ja olen tyytyväinen, pärjäsin, vaikka sattui, ja viimein sain synnyttää alateitse, ja vieläpä ilman mitään käynnistyksiä tai muita juttuja. Että mun keho osaakin synnyttää! Ja Sami oli koko synnytyksen koko ajan tosi hyvänä tukena, puristi mun kättä, auttoi hengittämisessä, tsemppasi, eikä sanonut mitään tyhmää.

Vauva tajuaa heti imetyksen jujun salissa. Jes, tämä käykin helposti, ajattelen tyytyväisenä. Pääsen osastolle, ja kun astun huoneeseen, yksi päivällä ruokalassa tapaamani nainen moikkaa minua. Naurahdamme hieman, olimmehan yhdessä sopineet, että seuraavaksi nähtäisiin vauvojen kanssa.