Puistokuvailua yksivuotispäivän kunniaksi

 Meidän vauva täytti vuoden 27.8.15. Vuoden. Jotenkin se ei tuntunut niin isolta muutokselta, olihan tyttö siihen mennessä jo kävellytkin kolme kuukautta. Ehkä se alkoi mulle olla vuoden ikäinen jo siinä kohtaa.

Synttärit pidettiin lähisuvulle ja muutamalle ystävälle 29.8. Oli vesimelonikakkua, siskon tekemää täytekakkua, suolaista purtavaa.. Tosi hyvin meni juhlat parissa-kolmessa portaassa, meidän kolmioon mahtui ihan hyvin kaikki, varsinkin kun takapihalle pystyi mennä istumaan myös.

Siiri aloitti perhepäivähoidon viimeinen päivä elokuuta. Ekat pari päivää oli harjoittelua - hain tytön aikaisin kotiin. Hyvin meni heti, ei itkenyt perääni ja oli oikein reipas. Syöminen ei kyllä luonnistunut aluksi. Päätettiin sitten, että lopetan aamu(yön)imetyksen kokonaan. Johan alkoi ruoka maistua hoidossakin. Vaikka Siirin kanssa hoidossa onkin vain kaksi tyttöä (ja nyt ensi viikolla saapuu kolmas ja samalla viimeinen), sairastui hän heti hoidon aloitettuaan flunssaan. Nyt vasta alkaa nuha ja yskä hellittämään otettaan raukasta. Kaksi uutta hammastakin on puskenut läpi yläikenestä.

Entäs nukkuminen? Aamuimetyksen lopetettuamme tyttö on alkanut pikkuhiljaa nukkua täysiä öitä. Siiri menee unille yleensä klo 20-21 (tähtäämme klo 20) ja herää seuraavan kerran kuuden maissa. Joskus saamme hänet vielä jatkamaan unta melkein tunnin, mutta yleensä ei. Ihmeen vähillä unilla tyttö on pärjännyt koko tämän vuoden. Päikkyjä Siiri nukkuu enää yhdet, aika tarkkaan tunnin ja vartin mittaiset. Eli aika vähän nukutaan, mutta toisaalta on mukavaa, kun melkein ikinä nykyään Siiri ei myöskään heräile (paitsi viime yönä, koko ajan).

Syöminen on kanssa imetyksen vähennyttyä parantunut: aamulla Sipa vetää ison lautasen puuroa (ja jatkaa vielä äitin lautaselta). Arkipäivisin  Siiri syö puuron hoidossa - ei ole kauhean kivaa syödä itse puuroa  ja yrittää vakuutella puuroa vaativaa lasta siitä, että kohta saat puuroa kun pääset hoitoon. Tytölle tulee usein nälkä jo ennen klo 11 lounasta - ja vaatiikin silloin banaania tai muuta hedelmää. Siiri on oppinut paljon ruokia jo ulkonäöltään, ja osaa pyytää niitä (kaupassa on kivasti kassan vieressä iso laari Herra Hakkarais-xylitolpastilleja; yritä siinä sitten selittää kiljuvalle taaperolle, että Hakkaraisia on kotona, nyt ei oteta niitä). Lounas on yhdeltätoista, sen jälkeen päiväunet. Unilta herättyään Siiri haluaa taas välipalaa: hedelmää, leipää, riisikakkua tmv. Päivällinen syödään isin kotiuduttua töistä. Sen jälkeen imetän usein. Iltapala on seiskan maissa: puuroa ja hedelmää taas. Nyt Siiri on tykästynyt myös maustamattoman rahkan ja maustetun jugurtin sekoitukseen. Ennen nukkumaanmenoa vielä imetän.

Siiri osaa paljon sanoja. Jos tyttö näkee kadulla koiran, hän osoittaa sitä, ja sanoo "koidra". Rakastaa eläimiä, ja hihkuu innoissaan aina kun niitä näkee. Varsinkin kissat ovat Siiristä ihania. Siiri vilkuttaa aina isille, kun se lähtee aamulla töihin. Samoin äidille, kun ollaan hoitotädin eteisessä. Siiri vilkuttaa monesti jo ennen kuin äiti on edes tekemässä lähtöä (pitäisikö loukkaantua :D). Vilkuttaa myös mummalle ja faarille, kun ollaan heillä kylässä ja ollaan menossa nukkumaan. Osaa avata joitain korkkeja. Syö reippaasti itse lusikalla. Osaa juoda aika hyvin jo tavallisesta mukista. Osaa pyytää, mitä haluaa. On sosiaalinen, menee halaamaan jopa omanikäisiäänkin ystäviään. Osaa riisua ja pukea itse jonkin verran.

Siirin lempijuttuja on varmaan kylpeminen. Aina, kun mennään kylpyhuoneeseen ja avaan hanan, alkaa hirveä hihkunta ja juhliminen. Kerran isi oli jättänyt veden yön yli ammeeseen, ja kun mentiin Sipan kanssa kylppäriin laittamaan pyykkejä, neiti päättikin mennä (kylmään) kylpyyn. Tunnin se jaksoi seilata oman huoneen ja kylpyammeen väliä - ei, anteeksi - tunnin äiti jaksoi sitä katsella, sitten lähdettiin tekemään muuta. :D

Siiri tykkää myös Teletapeista. Automatkalla esimerkiksi on tosi kätevä laittaa etupenkin niskanojaan kännykkä ja YouTubesta Tapit pyörimään - tyttö jaksaa katsella niitä, eikä nukahda autoon. Aina, kun Teletappien aurinko alkaa hihkua, Siirikin hihkuun. Ja tanssii Tappimusiikin tahtiin.

Vuosi on ollut opettavainen, rankka, ihana, ihmeellinen, värikäs, mustavalkoinen, väsynyt, riitaisa, lähentävä, upea.

On tuo lapsi vain parasta, mitä olen elämälläni tehnyt.

Miten lopetimme yöimetyksen

Pinnasängystä kuuluu huutoa, en pysy enää laskuissa monettako kertaa. Annan taas maitoa, mutta vauva ei tahdo enää nukkua. Vaan leikkiä. Keskellä yötä. Menee monta tuntia, ennen kuin saamme vauvan nukkumaan.

Ylläkuvatun kaltaiset yöt ovat olleet meille arkipäivää (tai -yötä) jo niin pitkään kuin muistan. Mies haluaisi, että jättäisimme vauvan vaan sänkyyn, että oppisi itse nukahtamaan. Eihän sillä mitään hätää ole. En suostu. Ei sitä henno jättää huutamaan, omaa kultapossuani.

Mies haluaisi, että lopettaisin nyt viimein sen yöimetyksen, ikää kun vauvalla alkaa olla jo yksitoista kuukautta. Ehkä se rauhoittaisi öitä. En suostu. Ei sitä henno jättää imettämättä, nälkäistä raukkaparkaa.

Olen aika mamis äidiksi.

Yhtenä yönä miehellä sitten napsahti. "Nyt lopetetaan yöimetys", hän ilmoitti, kun tyttö heräsi huutamaan ties monennen kerran, eikä suostunut enää sänkyyn. Siinä vaiheessa olin itsekin niin uupunut, että suostuin. Hyvä, että joku ottaa ohjat. Joku muu kuin minä. Olen väsynyt sellaiseen.

Olihan Siiri kiukkuinen, kun ei saanut maitoa enää (sinä yönä oli imetetty jo kaksi kertaa, ja kello oli vasta 23). Se huusi pää punaisena, eikä meinannut rauhoittua sylissäkään. Sain sen muutaman kerran rauhoittumaan sänkyyn laululla ja pepun heilutuksella, mutta sitten se aina nousi seisomaan ja itkemään. Uudestaan ja uudestaan. Päätettiin, että minä menen eri huoneeseen. Maidon tuoksu on vauvalle liikaa.

Sitten Sami sai sen nukahtamaan. Tyttö heräsi sinä yönä vielä monta kertaa, mutta taintui aika nopeasti ja vähittä itkuitta takaisin nukkumaan.

Nyt olemme olleet ilman yöimetystä jo reilut puolitoista viikkoa. Täytyy sanoa, että olen yllättynyt, miten helppoa se on ollut. Kahdeksan aikaan Siiri saa iltapalan, ja noin yhdeksän aikoihin annan iltamaidon. Sitten Sami laittaa sen sänkyyn. laulaa ja heiluttaa pepusta. Tyttö nukahtaa. Herää vielä muutaman kerran yössä (yksi yö oli, että heräsi vain kerran ja vain minuutiksi koko yönä, mutta heräsikin sitten jo viideltä leikkimään), mutta mies on saanut sen yleensä aika nopeasti takaisin nukkumaan.

Parina yönä miehellä on ollut keskellä yötä työpäivystys, jolloin minä olen hoitanut nukutukset.

Se oli virhe.

Ei Siiri rauhoitu nukkumaan ollenkaan, jos minä maidontuoksuineni menen yrittämään. Ja sitten sitä ei meinaa edes yöpäivystyksestä palaava mies saada nukkumaan, koska tyttö on jo niin vihainen. Sitten se pitää laittaa ulos vaunuihin. Onneksi näitä öitä ei ole ollut tässä montaa. Mutta opimmepa senkin, kuinka tärkeä on miehen rooli yöimetyksen lopettamisessa.

Viime yönä mies oli taas päivystyksessä. Pelkäsin jo etukäteen miten Siiri nukahtaisi minun käsittelyssäni, hänellä kun on ollut vähän nuhaa viime päivinä (=hirveät yöt). Ekan huudon kuuluttua kipitin pinniksen luo, aloin laulaa ja heiluttaa pepusta. Tyttö ei ollut noussut edes istumaan, mikä on aika kummallista. Sama toistui monta kertaa, mutta joka kerta sain hänet nukahtamaan samalla tavalla. Hän ei tainnut edes huomata, että siinä rinnalla oli äiti, eikä isi. Kun ei tarvinnut syliin nostaa (yleensä pitää, koska huuto on kova).

Nyt toivon, että kehityksen suunta olisi oikea, ja yöheräilyt alkaisivat pikkuhiljaa vähenemään. Ne alkoivatkin, mutta tuo nuha tuli nyt sotkemaan. Palaan raportoimaan asiasta.

Anna vauvan syödä itse

"NAMNAM, NAMNAM", Siiri hokee, ja yrittää kiivetä syöttötuoliin. "Onko sulla nälkä, tahdotko ruokaa", kysyn. "Joo", Siiri vastaa, ja virnistää leveästi.

Aina ei ole ollut näin. Siiri söi sosetta (ainakin syötettynä) varmaan rehellisesti sanottuna viimeksi puolivuotiaana. Sen jälkeen hän on kääntänyt päänsä pois aina, kun lusikka lähestyy yhteenpuristettuja huulia. Itkukin siitä aina pääsee.

On ollut turhauttavaa, kun lapsi ei syönyt moneen kuukauteen juuri muuta, kuin maitoa. Ei kelvannut kotitekoinen sose, ei edes kaupan. Syytän silloin puhjenneita kahta hammasta. Mutta ongelma jäi päälle, edelleenkään mikään syötetty ruoka ei kelvannut, vaikka hampaat olivat puhjenneet jo ajat sitten.

Sitten sen keksin: päätin elvyttää jo aloittamamme sormiruokailun. Valmistin Siirille samaa ruokaa kuin itsellemme, suolaa vain vältin. Johan alkoi maistua. Edes vähän.

Aluksi parhaiten upposi kaikki pastat. Ja tomaatti ja kurkku ja hedelmät. Nyt Siiri on oppinut käyttämään kahta hammastaan, ja tällä hetkellä tytön suosikki on maustettu jauhelihakastike. Siihen Siiri tuumaa aina, että "NAMNAM", ja ahmii jauhelihaa kaksin käsin.

Reilu kuukausi sitten huomasin, että Siiri haluaa syödä itse. Olenkin siitä lähtien antanut tälle lusikan omaan käteen. Näin mahdollisesta aamupuurosta uppoaa edes osa sinne masuun (suuri osa lattialle). Syöttämistä Siiri ei ole sietänyt enää kuukausiin. Kaikki on saatava tehdä itse! Nyt Siiri syö osan ruoista vauvalusikalla tai -haarukalla, osan sormin. Ja on tyytyväinen.

Äiti kanssa.

Sotkuahan siitä tulee aina, mutta kun vaan viitsii antaa lapsen yrittää itse, se kehittyy. Minä olen aina antanut Siirin tehdä kaikenlaista itse, ja se on tuottanut tulosta: nyt tyttö on erittäin taitava monella osa-alueella! Sitäpaitsi onhan se helppoa, kun ei tarvitse taistella enää syöttämisestä. Antaa vain lusikan kauniiseen käteen, ja se on siinä.

Ei se ruoka toki aina maistu (kuten vaikka kipeänä), mutta silloinkin pitää vain luottaa siihen, että kyllä se lapsi ilmoittaa, kun on nälkä. Olen nähnyt hänen syövän hyvällä halulla, ja olen nähnyt hänen lakkoilevan syömisestä, joten tiedän, että kun hänelle maistuu, hän syö. Ei siinä mitään sen kummempia tieteitä tarvita. Sitä paitsi meillä tyttö nykyään aina alkaa hokemaan kovaan ääneen "NAMNAM" kun on nälkä. Se on hyvä signaali.

Moneen kuukauteen Siiri ei pysynyt edes syöttötuolissa, joten sekin oli ongelmana. Mutta nykyään hän jaksaa keskittyä syömiseen niin paljon, että viihtyy pöydän ääressä yhdessä muun perheen kanssa. Ehkä hän on tajunnut, että tämä on tälläinen ruokailutilanne. Jossa syödään yhdessä.

Yöimetyksen lopettaminen on jonkin verran vaikuttanut myös Siirin ruokahaluun. Se on selvästi suurempi nykyään. Minähän kammoksuin yöimetyksen lopettamista juurikin siistä syystä, että tyttö söi niin huonosti päivällä, Että miten se pärjää sitten yöt. Ihan hyvin on pärjännyt, ja nyt ruokakin uppoaa paremmin päivisin.

Mitä Siiri sitten syö, ja milloin?

Kun tytsykkä aamulla herää, annan ensimmäisenä tissiä (raukka on niin tyytyväinen tästä aamuhetkestä, kun ei koko yönä ole saanut mitään). Hetki sen jälkeen (kun jaksan nousta sängystä, ja Teletapit eivät enää kiinnosta Sipaa) menemme alakertaan, istutan Siirin syöttötuoliin, ja tarjoan aamupalaa. Leipää, hedelmiä. Joskus puuroa (nykyään ei niin hyvin uppoa). Vettä Siiri rakastaa juoda omasta mukista. Nykyään tyttö jaksaa myös istua syöttötuolissa jonkin aikaa rauhassa syöden, ja minä saan tyhjentää tiskikonetta ja siivota keittiötä.

 Ekojen päikkäreiden jälkeen Siiri saa lounaan. Se on usein jotain edellisen päivän tähteitä. Nykyään aika lailla samaa ruokaa, kuin mitä me Samin kanssa syödään. Lounaan päälle vielä tissiä. Parin-kolmen tunnin kuluttua siitä Siiri saa välipalaa. Jos olemme kotona, se voi olla hedelmäpilttiä, hedelmiä, riisikakkua tms. Jos olemme vaikka kaupungilla, saatan antaa Siirille sellaisen kaupan pillismoothien. Tyttö tykkää niistä ihan hirveästi.

Päivällinen syödään, kun isi tulee kotiin. Sekin on usein samaa, mitä me aikuiset syödään, paitsi jos me syödään jotain epäterveellistä vauvoille sopimattomampaa. Illalla Siiri saa taas leipää, hedelmiä, puuroa, jogurttia, mitä nyt tytölle milloinkin sattuu maistumaan ja kaapista löytyy. Viimeiseksi vielä tissiä, ja sitten unille.

Loppukaneettina haluan sanoa kaikille vauvan syömisongelmista kärsiville: älä ressaa. Vauva syö, kun on nälkä. Aina ei maistu. Yöimetys voi myös vähentää ruokahalua päivällä. Ja saattaa olla, että kuten meillä, joillakin teillä saattaa asia olla kuulkaa sillä tavalla, että teidän pikkuinen palleronne haluaa syödä itse. Antakaa syödä! Sotkut pystyy kyllä siivota sitten jälkeenpäin.

Kannattaa tosin hankkia sellainen tehokas jäteimuri a.k.a koira.

Vauvavuoden viimeinen kuukausi, Siiri 11kk

Siiri juoksee sängyllä ja heittäytyy pää edellä tyynyyn. Ja hihkuu. Ja kiljuu. Ei tahdo mennä vielä nukkumaan. Jos sitä lähestyy, se juoksee karkuun ja nauraa. 

Hetken päästä kuuluu kovaäänistä laulua. Isi heijaa tyttöä sylissään ja koittaa saada tätä rauhoittumaan sänkyynlaskemista varten. Kovia protestinääniä. 

"Ei tää lapsi nuku", Sami huokaa, väsyneesti. "Entä, jos lukisit sille jotain kirjaa vaikka ja pitäisit sylissä, ehkä se siitä rauhoittuisi", ehdotan. Kohta sohvalta kuuluu: "Klassinen ranskalainen omenapiiras.Tähän maukkaaseen piiraaseen tulee runsaasti ohuen ohuita omenaviipaleita. Sulata voitaikina puolittain pakkauksen ohjeen mukaan.."

Facepalm.

Tämä postaus on harvinaisen ajoissa. Eilen Siiri täytti siis 11 kuukautta, ja edellisestä postauksestani on aikaa alle kuukausi, jee! Nyt on muutenkin korvan takana paljon aiheita, mistä kirjoittaa. On toki ennenkin ollut, mutta ei vain ole ollut voimia kirjoittaa. Lähipäivinä aion kirjoittaa muun muassa taaperon ruokailuongelmista ja ratkaisuista niihin, sekä yösyöttöjen lopettamisesta! Pysykää siis kuulolla!

Siiristä on tullut jo iso tyttö. Se leikkii jo nukeilla, "puhuu" kännykkään, syö itse. Osaa paljon paljon sanoja, en enää pysy perässä siitä, mitä kaikkea se osaa. Viimeisin opittu sana taitaa olla "vesi". Siiri osaa myös vastata joihinkin kysymykseen myöntävästi tai kieltävästi. Esimerkiksi tänään kysyin, haluaisiko neiti ottaa vielä vettä, hän vastasi "joo" ja alkoi juoda ojentamastani mukista. Joihinkin juttuihin vastaa myös "ei". Esimerkiksi silloin, jos me kielletään häntä tekemästä jotain, hän saattaakin huutaa vaan "ei", nauraa ja juosta karkuun. Sellainen velmu ilme kasvoillaan. Ja mennä takaisin tekemään tuhmuuksia.

 Keneen lie tullut.

Ei, kyllä Siiri oikeasti on aika kiltti ja tottelevainen tyttö, puhumattakaan pirteydestään ja sosiaalisuudestaan. Kyllä sellaisesta lapsesta ei voi olla kuin ylpeä. Joka päivä mietin, kuinka onnellinen ja onnekas olen, kun minulla on lapsi. Ihana lapsi. Kuinka surullinen olen lapsettomuudesta kärsivien puolesta. Lapset ovat ihan oikeasti Jumalan lahja. Eivät itsestäänselvyys millään tasolla.

Joskus mietin, millaista elämäni olisi sinkkuna ja lapsettomana. Ehkä matkustelisin. Olisin au pairina. Tai sitten tekisin Cittarissa hyllytyshommia ja haaveilisin perheestä. En tiedä. Sillä vaikka raskausaika ja vauvavuosi ovat olleet tietyllä tavalla elämäni rankimpia aikoja, en silti ihan oikeasti vaihtaisi tätä mihinkään muuhun. On ihanaa olla äiti.

 Me ollaan muuten nyt lopettettu kai sitten yöimetys. Samilla meni hermot jatkuvaan heräilyyn ja monen tunnin nukutteluun. Ihan hyvä näin, itse en olisi saanut sitä muuten ikinä aikaiseksi. Tästä lisää asiaa tulossa piakkoin!

PS. Viimeinen vauvakuukausi on lähtenyt käyntiin

Lohduttakaa mua.

Kymmenen kuukautta iloa ja eloa

Vauva nauraa silmät vilkkuen. Kiljahtaa. Usuttaa isiä riehumaan kanssaan, katsoo suoraan silmiin ilkikurisesti hymyillen.  "Isiii!", hän kiljahtaa. Isi kutittaa vauvaa, ja vauva meinaa kuolla nauruun, Tositarina.  

Siiri täytti taas kuukausia, nyt täynnä on jo kymmenen! Mä olen ollut ihan kamalan kiireinen viime aikoina, tuntuu, että joka päivä on jotain tekemistä. Me oltiin viime viikolla lastenleirillä muutama päivä, Siirikin oli mukana. Se meni ihan innoissaan siellä muiden lasten seassa! Ja voitte arvata, että Siirillä oli melkein yhtä monta hoitajaa, kuin oli leirillä lapsia ja ohjaajia..Mä olin sitten draamapajan vetäjänä. Nukuttiin asuntoautossa, se oli hyvä ratkaisu näin vauvan kannalta! Siiri kun kuitenkin vielä heräilee paljon yöllä. Alla pieni videonäyte muuten Siirin kävelytaidoista. Siellä se mennä viipotti leiriläisten joukossa. 

Vielä tuosta kävelemisestä: kenkiä ei millään meinaa löytyä. Yhdet ostettiin kirpparilta: liian jäykät ja isot. Yhdet ostin sitten H&M:stä, kaupassa olivat ihan hyvät, mutta ei kyllä enää kotona. Liian pienet, ei voi kävellä. Leiriltä sitten soitin Samille, muistin, että yhdellä ystäväni vauvalla oli POP:sta ostetut tossut, joissa kuitenkin pohjissa jotain vettähylkivää ja vähän paksumpaa materiaalia. Ei ollut sielläkään sopivia kokoja, mutta kyllähän tuo noilla vähän isommillakin näköjään pystyi ainakin hätätilassa (eli leirillä) kävelemään ihan hyvin. :)

Käytiin Sipan kanssa keskiviikkona neuvolassa. Hyvin kasvaa, edelleen tosi hoikka on. Painoa tytölle on kertynyt 8490 grammaa ja pituutta 74,2 senttimetriä. Siiri osaa kävellä sujuvasti myös epätasaisessa maastossa ja kivikolla, ottaa nopeampia pyrähdyksiä (esim. lähteä karkuun), kiipeillä joka paikkaan, tulee korkealtakin alas jalat edellä ja takaperin. Osaa taputtaa ja vilkuttaa. Uusia sanoja en ole varma mitä kaikkea on tullut, niitä tulee joka päivä, kun tuo on alkanut toistelemaan kaikkea mitä me sanotaan.. Se on hauskaa! Isiä ja äitiä sanoo aina tarkoituksella; aina kun Sami tulee kotiin, Siiri menee eteiseen vastaan, nostaa käden pystyyn, kiljahtaa ja huutaa ilahtuneena vaihtoehtoisesti joko "isi" tai "iti". Ja aina kun Siiri syö tai juo jotain mistä pitää, se sanoo kovaan ääneen "NAM NAM!". Osaa laittaa vähän ruokaa suuhun lusikalla. Mitäs muuta Siiri osaa..? Koko ajan tulee kaikkia uusia taitoja, niin etten meinaa pysyä edes perässä.. Avaa ainakin kaikki laatikot ja tiskikoneen aina. :D Siirillä on kaksi hammasta ja vaatekoko on aika lailla 80.

Kuumeessakin Siiri oli, tuossa viime maanantaina nousi aika kovakin kuume. Tyttö oli ihan kekäleenä ja oksensi kahdesti kaikki maidot ulos. Keskiviikkona olo alkoi jo olla tytöllä aika normaali. Sitten Sami tuli kuumeeseen (joka lähti kylläkin alle vuorokaudessa). Mä tulin keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Siitä lähtien oon ollut kipeänä, kuume kävi jopa 40,2 asteessa. Kävin lääkärissä, epäiltiin angiinaa. Huomenna menen vielä tarkistuttamaan cerpin, se oli perjantaina 78. Jos edelleen korkeana, saan ab-kuurin. Tänään ei ole ollut kuin vähän lämpöä ja kurkku kipeä. :) Samilla alkoi nyt loma, toivottavasti tämä tästä on lähteäkseen, meidän pitäisi tehdä vielä pikkuperheen yhteinen kylpyläreissu ensi viikolla (nyt jo jouduttiin tältä viikonlopulta se ja särkkisreissu perumaan).

Siirin lempijuttuja on tiskikone, ovien avaaminen ja sulkeminen, kännykkä, tietokone, avaimet, sekä äidin ja isin ruoka (vaikka se olisi samaa kuin Sipalla). Siiri rakastaa myös riehumista isin ja äidin kanssa, välillä siitä oikein huomaa kuinka se yrittää "provosoida" meitä riehumaan, ihan kuin joku koiranpentu! Siiri myös rakastaa tehdä esityksiä (kaikille) ihmisille: nenän nyrpistys, silmät sirrilleen, sitten pöristellään ja päristellään ja tuhistaan ja hihkutaan niin, että Hyvinkään Sairaalan labrahoitaja meinasi ottaa Sipan apulaisekseen. :D 

 Siiri ei tykkää syöttämisestä ja väsyneenä ei oikein mistään. Normaalisti Siiri nauraa ja hymyilee koko ajan (myös vieraille), mutta väsyneenä tai kipeänä itkee paljon. Siitä aina tiedän, että kaikki ei ole hyvin, koska normaalioloissa viihtyy pitkiäkin aikoja itsekseen leikkien ja kävellen (vaikkakin viime aikoina ollut kyllä aika paljon puntissa ja tississä kiinni..).

Moneen kuukauteen Siiri ei ole kyllä syönyt oikein mitään (paitsi maitoa ja puuroa). Ollaan osasormiruokailtu tähän asti, mutta nyt ajattelin kyllä hyvästellä soseet, ja keskittyä enemmän sormiruokailuun. Olen nimittäin huomannut, että Sipa tykkää syödä omilla sormilla, ihan itse. Esimerkki: yritin äskenkin antaa riisipuuroa lusikalla, tyttö kääntää vaan pään pois. Yritän työntää puuroa vähän huulille, jotta tyttö maistaisi sitä vähän ja ehkä avaisi suunsa: alkaa itkeä. Annan tytölle sitten lautasen ja lusikan siihen eteen, niin jopas se tarttuu lusikkaan ja hatarin ottein laittaa puuroa suuhunsa. Teki sitä aika monta kertaa, mama's so proud! Osan puurosta sitten söi sormin. Ei sitä kauheasti mahaan mennyt, mutta ihan sama, kunhan syö edes jotain, ja harjoittelullahan ne määrät varmasti kasvavat. Päivälliseksi olen antanut esimerkiki meille aikuisille paistamaani kanafilettä (ilman suolaa) ja riisiä. Tai jauhelihaa ja spagettia. Siiri tykkää ihan kauheasti. Kuten myös tuorekurkusta ja tomaatista! Ja talk-muruista ja rusinoista. Ja nektariinista ja persikasta ja banaanista. Me ollaan myös aloitettu maistelemaan hapanmaitotuotteita, kaikki on tähän mennessä kelvannut!

Nyt täytyy mennä, kuulin kuinka Sami sanoi juuri Sipalle: "Kutsun sinut isin iltatreeneihin! Odota, treeniasujemme täytyy mätsätä (Sipa on vaippasillaan)."*ottaa päällishousut pois*

Tämä täytyy nähdä.

Loppuun vielä yksi video isistä ja Sipasta. Minun mussukat. <3

Kävelevä yhdeksänkuinen

Makaan sängyllä silmät kiinni, Siiri tutkii peittoa vieressäni. Taas yksi huono yö takana. Tyttö selittää peitolle kovasti kuulumisiaan. Isi vetää peiton syvemmälle korviin. Yhtäkkiä tunnen pienen, limaisen kosketuksen huulillani. Avaan silmät. Tyttö tapittaa minua innoissaan. Naurahdan, Siiri antoi minulle juuri ekan pusun! Tyttö innostuu ja antaa toisen. Ja kolmannen. Ja neljännen. Enää ei voi olla harmissaan edes huonosta yöstä.

Siirille tuli tosiaan ikää yhdeksän kuukautta täyteen 27.5. Kuten arvata saatatte, olen ollut hirveän väsynyt viime viikot, siksi en ole saanut postaustakaan aikaiseksi (nukun melkein kaiken ajan kun Siirikin nukkuu). Eka hammas tuli läpi helatorstaina, ja se on selkeästi vaikuttanut Siirin oloon. Tyttö ei ole syönyt juuri mitään (soseita) moneen viikkoon. Vain Semperin puuro maistuu ja kylmät hedelmäsoseet. Ja tietty maito. Meinattiin aloittaa yöimetyksestä luopuminen pari viikkoa sitten, mutta hammas ja huono syöminen estivät aikeemme. Tyttöä on jo nyt vaikea saada rauhoittumaan yöllä sänkyynsä (välillä yöllä uudelleennukuttamiseen heräämisen jälkeen saattaa mennä 1,5 tuntiakin), saati sitten, jos maidonkin ottaa pois. Yhtenä yönä yritettiin vähän aikaa olla ilman maitoa, ja tyttö itki niin katkerasti isänsä sylissä, etten kestänyt sitä. Ja tiedän, että tämä kamala heräily (yhtenäkin yönä Siiri heräili koko yön ajan viiden minuutin-puolen tunnin välein) ja huono syöminen ei ole Siirin tapaista. Sitten kun yöt rauhottuu, syöminen paranee ja ienhommat helpottaa, kokeillaan uudestaan.

Nyt voisin taas kertoa miten meidän normaali päivä yleensä menee, en muista milloin viimeksi olen siitä kirjoittanut. Siiri herää aamulla yleensä kuuden maissa. Sitten syödään puuroa, ja samalla kun äiti syö aamupalaa, katsotaan vähän telkkaria yhdessä. Sitten on leikkiä, ja äiti toivoo, että pian pääsisi taas nukkumaan. Kahdeksan ja yhdeksän välillä Siiri menee ensimmäisille päikkäreille, jotka yleensä kestävät noin kolme tuntia (ellei ole paha hammaspäivä, jolloin ei oikein nukuta päivälläkään). Sinä aikana äiti nukkuu. Sikeästi. Sitten taas syödään (hedelmäsosetta ja maitoa) ja leikitään, ulkoillaan. Parin tunnin päästä taas unille, ehkä tunninmittaisille. Äiti tekee kotitöitä tai nukkuu. Sitten ei mennäkään enää unille. Seiskan ja kahdeksan välillä on iltapuuro, ja ysiltä nukkumaan. Semmoista.

Siiri käyttää edelleen kokoa 74/80, ehkä enemmän tuota kokoa 80. Hän osaa juoda pillillä, pussata äitiä, ja ensimmäiset askelet ilman tukea hän otti 25.5, eli kaksi päivää ennen yhdeksänkuukautispäiväänsä. Nyt tyttö harjoittelee päivittäin kävelemistä, tällä hetkellä osaa ottaa muutaman askelen kerrallaan. Osaa kiivetä sohvalle ja useimmiten tulla sieltä alas oikein. Uusia sanoja on ainakin isi, täti ja kärryt.

Siiri rakastaa koiria ja muita eläimiä, tanssimista ja musiikkia, rummutusta, edelleen kaukosäätimiä, sitä kun äiti pelaa triviaa kännykällä (ja sitä hyrrää mikä pyörii siinä), isin kutitushyökkäyksiä, juomista. Väsyneimpinä päivinä ei tykkää siitä kun äiti menee ohi (eikä ota esimerkiksi syliin). 

Jos se kesä tästä nyt alkaisi. Ihan kivaa. Kesäsuunnitelmat on meillä pikkasen vielä auki, Samilla alkaa viiden päivän loma 6.7., joten silloin voisi keksiä jotain. Ehkä joku reissu. Muuten olen pöhköfantin kanssa kotona. Ainiin, musta taitaa tulla Mary Kay -konsultti! Eli jos haluat pitää ihanan naisten hemmotteluillan, minut voi kutsua vetäjäksi! Meillä oli juuri tyttöjen kanssa viime perjantaina oma sellainen. Oli kyllä tosi mukavaa. Testattiin ihonhoitotuotteita, tehtiin käsi- ja kasvohoidot sekä huulikuorinnat. Eli mulle saa laittaa yv:tä, jos kutsujen pitäminen kiinnostaa! 

Kaikella todennäköisyydellä jotain on jäänyt nyt kirjoittamatta. Pää on ihan zombie-tyhjä. Mutta muuten mieli aika hyvä. Ehkä mä olen oppinut antamaan olla. Jos väsyttää, niin ihan sama. Jos ei saa kaikkia haluamiansa kotihommia tehtyä päivän aikana, ihan sama. Ja ihan sama, vaikka olisi saamaton olo. Kaikki sanoo, että lapset on pieniä vain vähän aikaa, ja olen huomannut sen olevan totta. Kohta tuo murmeli on jo vuoden. 

Nyt täytyy nauttia varastoon.

Miten äideistä pidetään huolta, osa 2/5

Äidit tarvitsevat omaa aikaa samalla tavalla kuin muutkin ihmiset. Kotona olo lapsen kanssa ei ole mitään lomailua, kuten jotkut sen näkevät. Terminä "äitiysloma" on siis varsin harhaanjohtava. Antakaapa, kun hieman avaan aihetta (lapsettomille, äidit taas tietävät omasta kokemuksesta).

Tavallisena päivänä äiti herää kukonlaulun aikaan. Meillä ainakin herätään yleensä jo ennen kuutta, joskus jopa neljän maissa (kauhupäivinä). Se on aikaisemmin, kuin monilla työssäkäyvillä. Heti, kun silmänsä avaa, joku tarvitsee sinua. Ei, et saa hetkeä itsellesi, jotta voisit vain rauhassa venytellä ja mietiskellä tulevaa päivää ja sen haasteita. Et saa "torkuttaa" (ellet sitten laita lasta lattialle, poista äkkiä kaikkia vaarallisia esineitä lähettyviltä, anna lapselle pari kivaa lelua, ja kömmi sitten sänkyyn hetkeksi "torkuttamaan"). Työpäivä alkaa siis heti heräämisestä. Pikkuiselle on annettava aamupalaa, ja vasta kun hän on tyytyväinen, voit juoda aamukahvisi ja ravita nälkäiset luusi (ja samalla juosta joka paikkaan menevät palleroisesi perässä). Pitkin päivää lapsesi tarvitsee sinua, ja oikeastaan ainoastaan hänen päiväuniaikoinansa sinulla on mahdollisuus saada omaa aikaa. Ellet sitten käytä sitä siivoamiseen, tai niin kuin minunkin usein on pakko: nukkumiseen.

Siksi äiti usein lykkää vaippapepun kumppaninsa syliin saman tien, kun ovi illalla käy. Me äidit ymmärrämme, että teillä isilläkin on rankkaa: pitkän työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa katsella vielä tuota rutisevaa kakkapeppua. Mutta ymmärtäkää tekin se, että me äidit olemme koko päivän katselleet tuota vähä vähältä punaisemmaksi muuttuvaa kiljukaulaa. Tarvitsemme hermolepoa. (Ja uskon, että en ole ainoa, joka on puolitosissaan ehdottanut miehelle (miehen) töihin menemistä hänen sijastaan.)

En nyt ala väittelemään siitä, kumman vanhemmasta pitäisi hoitaa lasta illalla (meillä hoidetaan yhdessä), totean vain, että äidit tosiaan tarvitsevat välillä omaa aikaa (ettei pää levähdä). Vaikka pelkkä lenkki ulkona yksin tekee jo ihmeitä.

Mitä se oma aika sitten voisi olla? Ulkoilua, salivuoro, leipomista, käsitöitä (kaikessa hiljaisuudessa). Minulle oma aika tarkoittaa yleensä sitä, että saan lukea ja kirjoittaa rauhassa. Usein tuo idea "rauhasta" ei kyllä oikeastaan toteudu, mutta päähoitovastuu on oma-aika-vuorollani miehelläni. Silloin minun ei tarvitse (aina) keskeyttää tekemistäni ja sännätä johtoja kohti suuntaavan taapertajan perään (ellei miehellä ole sitten tosi tiukka tilanne Fifan kanssa). Toisille oma aika voi tarkoittaa käyntiä kampaajalla tai kosmetologilla, toiset nauttivat, kun pääsevät rauhassa kauppaan. Tai tapaamaan ystävää kahvilaan.
Mikä voisi siis olla minun sinun omaa aikaasi? Mitä voisin tehdä? Tee jotain sellaista, mistä nautit jo ennen vauvaa. Elvytä joku vanha harrastus henkiin, tai keksi joku uusi juttu, mikä on aina kiinnostanut sinua.

Entä pärjääkö mies vauvan kanssa? Pärjää. Ja sinun on pakko antaa heidän yrittää yhdessä. Voi olla, että varsinkin pikkuvauvojen äidit lähtiessään joutuvat kokemaan sen, kun vauva itkee isänsä sylissä, kun äiti on jo ovella, mutta minäpä kerron teille salaisuuden: usein jo oven sulkeuduttua vauva rauhoittuu. Se on se äidin läsnäolo, mikä saa vaippapöksyt marisemaan (isän sylissä). Toisaalta äiti saattaa myös miettiä lähtiessään seuraavaa (aiheuttaen haluttomuutta lähteä ollenkaan): jääkö vauva ikävöimään perääni? Tähänkin vastaan melko varmuudella: ei. Se olet sinä, joka enemmän kaihoat pupsikkasi perään. Vauvalla on ihan hauskaa isin kanssa. Sitä paitsi: vaikka maito ei nyt ihan oikein olisi lämmitettykään, tai lapsellesi olisi syötetty jotain vähän arvelluttavampaakin (tai mies olisi antanut pikkuisellesi hedelmäsosetta, vaikka oli lihasoseen vuoro), niin mitä sitten? Miehellekin on annettava tilaisuus oppia. Naiset, jotka eivät anna miestensä tehdä ikinä mitään, vain ruokkivat heidän osaamattomuuttaan. On hyvä luovuttaa kontrollista edes välillä.

Ja kyllä, kaikki äidit eivät saa omaa aikaa samalla tavalla kuin jotkut onnekkaammat äidit. Ehkä he ovat yksinhuoltajia, ehkä heidän miehensä reissaa ja tekee töitä paljon, tai jotain muuta. Mutta hekin ansaitsevat edes vähän omaa aikaa. Toivon, että he saisivat lastenhoitoapua ystäviltä tai sukulaisilta. Ja varmasti kuntakin järjestää joitakin palveluja, lapsiparkkeja on ainakin olemassa. Tärkeintä on yrittää pyhittää itsellensä edes pieni hengähdystauko.

Viimeiseksi haluan sanoa sanasen vielä yhdestä aika yleisestä ilmiöstä. Äitipiireissä paheksutaan usein äitejä, jotka ottavat aikaa itselleen. Kuulee kuiskuttelua siitä, kuinka äiti ei saisi käydä salilla, ei saisi tehdä mitään omia juttuja, vaan joka sekunti pitäisi viettää lapsen kanssa. Täytyy myöntää, että olen itsekin syyllistynyt tuollaiseen ajattelutapaan, siis omalla kohdallani. Olen ajatellut, että lapseni saa jotain traumoja, jos en ole koko ajan hänen kanssaan. Mutta se on vale. Siiri rakastaa esimerkiksi äitiäni, joka välillä häntä hoitaa, jos me Samin kanssa mennään vaikka tekemään jotain yhdessä. Heillä on yhdessä hauskaa. Eli voit huoletta jättää lapsesi lähimmäistesi hoidettavaksi, eivät he siitä mene rikki. Tai saa ikuisia traumoja. Tai hylkäämiskokemusta, you got the point. Sitä paitsi: äiti on paljon mukavampi äiti, jos saa hetken levähtää ja kerätä uusia voimia.

Miten sinä vietät omaa aikaasi? Onko omaa aikaa helppo saada? Mitä tunteita koet, jos otat aikaa itsellesi (surua, epävarmuutta, vai iloa)?

Miten äideistä pidetään huolta, osa 1/5

Keksin kirjoittaa postaussarjan aiheesta miten äideistä pidetään huolta. Ensimmäisessä osassa käsittelen aihetta "laittautuminen", ja seuraavat osat tulevat olemaan aiheista "oma aika", "äidin ajansäästöniksit" ja "lupa olla heikko ja väsynyt". Mitäs tykkäätte ideasta?

Kotiäiti nähdään usein (monta numeroa liian isoissa) t-paidassa ja verkkareissa kulkevana naisena, jonka tukka hapsottaa ja tummat rinkulat koristavat väsymyksestä harottavia silmiä. Minä päätin jo raskausaikana olla ei-tyypillinen äiti. Huolehtisin itsestäni aivan samalla tavalla kuin ennen raskauttakin. Se päätös on pitänyt aika hyvin. En ole nimittäin koskaan ollut liikaa laittautuvaa tyyppiä. Kotona olen usein ilman meikkiä, ja kauppaankin voin olla laittamatta ripsiväriä. Toisaalta usein asioille mennessäni tykkään laittautua (vähän), ja välillä meikkaan kotona ihan omaksi ilokseni. Kotiäitiys tai äitiysloma ei ole sen kummempaa. Minun ei ole pakko tehdä mitään itselleni, mutta toisaalta saan laittautumisesta energiaa, se piristää. Minulla on mielestäni asian suhteen hyvä tasapaino.

Ymmärrän äitejä, joita ei vain kiinnosta laittautua. Ja sehän on ihan ok, varsinkin, jos äidillä ei ole ennenkään ollut tapana sitä tehdä. Mutta äitiyden takia laittautumattomuus voi olla pahakin juttu (en väitä, että se kaikille sitä olisi). Jos nimittäin ennen on aina meikannut ja laittanut hiuksensa, mutta nyt vauvan kanssa ei sitä enää syystä tai toisesta koe pystyvänsä tekemään, se voi laskea mielialaa. Näyttää omasta mielestään väsyneeltä ja epäviehättävältä. Siksi mielestäni omia tapojaan ei pitäisi liikaa muuttaa lapsen synnyttyä (ei mennä kuitenkaan ääripäihin). Jotta oma mielenterveys säilyisi.

En ole koskaan laittautunut mitenkään liikaa, olen aina ollut huoletonta tyyppiä. Se tyttö, joka juoksee korkokengät jalassa, jotta ehtii junaan. Tukka menee sotkuun, kiharat valuvat pois sateessa, ja kainalot hiestyvät (ja ripsivärit ehkä vähän leviävät). Joskus halusin olla elegantti. Nainen, joka on aina viimeisenpäälle laitettu. Hiukset aina täydellisessä ojossa, vaatteet vain parasta laatua ja aina rypyttömät. Kasvot huolitellut, käytös hillittyä. Sitten tajusin, että se en ole minä. Ollakseen aina "elegantti", tulee jostain luopua. Tyylikkäinä pitämäni ihmiset luopuvat jostain, mistä minä en tahdo luopua. He heräävät luvattoman aikaisin laittamaan itseään, tai sitten he myöhästyvät luennolta, koska eivät halua kiirehtiä (etteivät sotkisi meikkejään). Suomessa asuessaan heidän tulee melkein aina kulkea autolla, kävellen tai pyörällä ei voi (samasta syystä kuin edellisessä ). Minä mieluummin pyöräilen tai kävelen. Minä mieluummin teen "nolot" kotieväät, kuin ostan kalliista kahvilasta välipalaa. Minä mieluummin nukun mahdollisimman pitkään, ja juoksen junaan, jotta en myöhästyisi. Sellainen minä olen.

Siksi en ole ikinä hirveästi nähnytkään vaivaa ulkonäköni eteen. Laittautumiseni pitää sopia elämäntyyliini. Vähän kevyttä mineraalimeikkipuuteria, ehkä poskipunaa, kulmakynää ja ripsiväriä - ja done. Hiukset usein ponnarilla, tai välillä kiharran tai suoristan - jos jaksan. Silloin en myöskään ole liian erinäköinen ilman meikkiä (mielestäni olisi kauhistuttavaa olla kuin eri ihminen yöllä ja päivällä!).

Edellisten syiden takia minun on myös helppo laittautua äitiyslomalla - siihen ei juurikaan kulu aikaa. Mutta minun on myös helppo olla laittautumatta, jos ei huvita. Se ei ole koskaan minulle pakko, useimmat läheiseni ovat useinkin nähneet minut ilman meikkiä.

Äideistä pidetään huolta laittautumalla. Jos olet laittautunut ennen vauvaa, kannatan sitä nytkin. Ellei se sitten tuota stressiä, sillon siitä ei ole hyötyä.

Otin pari viikkoa sitten ripsienpidennykset. Olen pitkään jo miettinyt niiden ottamista, en vain ole päättänyt, mitä mieltä niistä olen. Olen oikeastaan aina pitänyt niitä hieman turhamaisina, mutta sitten tulin ajatelleeksi, miten helpottavia (ja piristäviä!) ne voisivat olla kotiäitiarjen keskellä. Ei enää ajantuhlausta ripsivärinlaittoon tai -pesuun, ja aina kun herää, on hyvän (ja pirteän!) näköinen! Näin sitten hyvän tarjouksen - ja tartuin siihen. Nyt minulla on aika kivat, luonnollisen näköiset, ripset. Kyllä minusta saa käyttää tällaisia keinoja helpottaakseen arkea. Varsinkin, jos on äiti.

PS. Leikkasin tukan. Siitä on jo yksi kuva instagramissa! Löydät minut nimellä @prinsessa_laura

Kahdeksankuinen ilmeilijä

Terävät, pienet kynnet uppoavat polvitaipeeseeni, vauva kikattaa kun kiljahdan. Pieni pää kurkkaa jalkojeni välistä, "kukkuu!".

Siiri on ollut viime aikoina oikea takiainen, aina lahkeessa kiinni. Yöt vietetään tiiviisti tissillä, monta viikkoa ollaan menty tunnin välein herätyksellä. Viime yönä oli vain kaksi syöttöä, toivottavasti jatkuu näin hyvänä. Aamuisin herätään aina kuudelta, mutta viime aikoina on ollut monta kello neljän herätystä. Olo on ollut hieman elävä kuollut viime aikoina, eikä ihmekään tuolla nukkumismäärällä. Siksi en ole saanut aikaiseksi tätä Siirin 8kk-postaustakaan. Eilenkin nukuin päiväunia koko Siirin päikkärien ajan, kolme tuntia.

Ruokakaan ei maistu oikein tytölle. Paitsi kylmä hedelmäsose. Olisikohan ne nyt ne hampaat (kovaa itkuisuutta, huonoa syömistä, jatkuvaa heräilyä, sylin tarvetta, pientä lämpöäkin oli yksi ilta)..?

Mä olen ollut aika stressaantunut viime viikkoina. Käytiin viimein Ikeassa hankkimassa pari tarvitsemaamme huonekalua, että saisi ne viimeisetkin laatikot purettua. Sami on tullut vaan joka ilta aika myöhään töistä kotiin, joten ei ole kauheasti ollut aikaa edes kasailla mitään. Ja se uusi vessan kaappikin kommottaa saranoista, ovi ei mene kiinni. Makuuhuoneen hylly laitettiin vahingossa liian korkealle. Ja vinoon. Entinen vuokranantaja ei ole vielä maksanut vuokratakuuta takaisin, siihen saattaa mennä vielä kuukausi. On niin paljon tehtävää kotonakin, että turhauttaa. Kun mikään ei edisty kauhean nopeasti, kun vauva on koko ajan jaloissa. 

Mutta. Ollaan me saatu paljon aikaankin. Yksi yöpöytä on kasattu. Vaateteline makuuhuoneeseen laitettu. Uusi peili hankittu ja kiinnitetty seinään. Ja jotain muutakin, jos vain muistaisin mitä..

Mutta se valittamisesta. Kaiken tämän väsymyksenkin keskellä jaksan joka päivä ihmetellä, kuinka paljon voi rakastaa jotain toista ihmistä. Tarkoitan, miestäni rakastan saman verran kuin itseäni (tai, no ehkä vähän enemmän). Mutta tuota pientä paukuttelevaa, raapivaa, virnuilevaa, kikattavaa kakkiaista rakastan yli kaiken. Niin paljon, että kaiken rankkuudenkin keskellä päivät ovat aika ihania. Ainakin, kun pitää sitä kakkiaista sylissä ja se painaa sähköstä lenteleviä hiuksia kasvavan  päänsä kaulakuoppaani vasten. Tai kun se vääntää suunsa nurinpäin, isot silmät täyttyvät surusta, ja se niin tarvitsevana huutaa äiiiiitiiiii.. Ei silloin voi olla vihainen.

 Siirin 8kk-neuvolakin oli 27.4. Silloin neitokaisen sirot mitat olivat 7850 grammaa ja 72,1 senttimetriä. Sama kehitys siis jatkuu. Siiri käyttää vaatekokoa 74/80. Uusia taitoja on ilman tukea seisominen (tähän asti enkka taitaa olla 20 sec), käveleminen pitämällä vain helmastani kiinni, kielellä naksuttaminen ja huulilla päristäminen (osaa myös matkia minua, kun teen niin. Se on meidän yhteinen leikki; jompi kumpi naksuttaa ja sitten toinen vastaa, sitten toinen jatkaa jne.). Nyt osaa myös kumartaa päänsä ja ryömiä sängyn alle ja pois. Musiikkia kuullessaan alkaa heti lyödä jalalla rytmiä ja heiluttamaan peppuaan (:D). Meillä on aina äitin ja Sipan tanssireivit melkein joka päivä siis (sama musiikkimakukin löytyy). Uskoo myös aika hyvin kieltoja. Uusia opittuja sanoja on pappa ja "tiitos".

Siiri rakastaa koiria, tietokoneita, isin työkaluja, Uusi päivä-tunnaria, rytmikästä musiikkia (esim. hiphop), pusuhyökkäyksiä, sitä kun isi naurattaa, kukkuu-leikkiä, rusinoita, äitin laseja, hampaita, ripsiä ja hiuksia, ja sitä, kun äiti sivelee kasvoja puuterihuiskulla! Toisinaan itku kirvoittuu, kun äiti kävelee ohi, jättää yksin, tai jos hänen ylhäisyyttään estetään seisomasta kuumaa uunia vasten. 

Neuvolalääkäri oli sitä mieltä, että nyt olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa vieroittamaan yömaidosta pois. Kahden-kolmen viikon päästä aloitetaan, kunhan nyt saataisiin yöt rauhottumaan normaaleiksi ja ruokahalu takaisin. Eihän sitä muuten henno olla antamatta ruoka/lohtutissiä, jos on nälkä tai sattuu ikeniin. 

Muuten äitiäkin alkaa ikkettää.

Vaatekaapin karsintaoperaatio

 Tänään viimein otin haasteekseni karsia vaatekaappini. Olen tehnytkin jonkin tasoista karsimista tässä pitkin matkaa - mutta tänään tein sitten loput (tai en ihan kaikkea, mitä olisi tehnyt mieli, mutta kuitenkin). Vaatekaapissani on sekaisin talvivaatteita, kesävaatteita, arkivaatteita, juhlavaatteita, vaatteita lapsuudesta, vaatteita teinivuosilta, raskausvaatteita, liian pieniä vaatteita, vähän isoja vaatteita, kuluneita vaatteita, rähjäisiä maalivaatteita, kutittavia vaatteita, rikkinäisiä vaatteita, ihania vaatteita. Tänään yritin siis ottaa pois ns. tyhmät vaatteet. Eli ne rikkinäiset, kuluneet, liian-jotain-vaatteet, ja vaatteet, joista en pitänyt ja joita ei ikinä tullut käytettyä. 

Tässä on siis ennen-kuva. Alhaalla farkut, oloasut, verkkarit, hommavaatteet, toisiksi alimmalla hyllyllä hameet, mekot ja shortsit. Sitä seuraavalla hyllyllä pitkähihaiset, topit ja t-paidat. Sitten urheiluvaatteet. Sitten yöpuvut ja jotain epämääräisiä liian isoja t-paitoja, joita pidän kotona, kun oikein tulee sellanen warm and fuzzy-olo. Toisiksi ylimmällä hyllyllä alusvaatteet ja sukat, ylimmällä huivit ja mun "lämpötossut". Vasemmassa kaapissa henkarissa roikkuu kaikki iloisesti sekaisin. Ylähyllyillä on talvisempia neuleita. 

Samin kaapin puolelle oli levinnyt mun uikkarit, vyöt, sukkahousut ja rintsikat. Jälkimmäisiä mulla on tuollainen iso Björn Borg-kassillinen täynnä, enkä käytä niistä melkein yhtiäkään. Suurin osa niistä on mun teinivuosilta. jolloin olin paljon hoikempi. Siellä on myös liivejä ajalta ennen raskautta ja imetystä, liian pieniä nekin. Otin kaikki väärän kokoiset (melkein kaikki oli myös rinnanympärykseltään liian isoja, minä kun en silloin tiennyt mitoituksesta mitään) rintsikat pussiin, jotka annan äidille ja siskolle sovitettavaksi. Jos ne on niillekin huonoja, en tiedä, mitä niille tehdä. Ottaako mikään kierrätyskeskus tai UFF edes hyväkuntoisia ja käyttämättömän näköisiä alusvaatteita vastaan? Vai meneekö roskiin? Nyt puhukoon, ken tietää. Hyvänkokoiset jätin jäljelle, niitä ei tullut montaa (varsin hankalaa, kun kuppikoko vaihtelee jopa päivässä aika paljon, koska imetän).

Yritin karsia myös turhat vyöt, joita tulikin sitten kolme (kirppikselle tai lahjoitettavaksi) ja yksi meni takaisin äidille, kun olin sen siltä joskus pöllinyt. Uikkareista yhdet meni roskiin, yhdet äitiyslaatikkoon (isot mammabiksut), ja kahdet jätin itselleni täksi kesäksi.

Alusvaatelaatikoista karsin äitiyslaatikkoon muutamat raskausajan pikkarit, parit pienet lähti pois, ja parit rikkinäiset roskiin. (Edelleen, kukaan ei varmaan ota tahrattomia pikkareita vastaan missään:D?) Sukista lähti pois parittomat, ja melkein kaikki villasukat lähti varastoon (ei ihminen tarvitse ainakaan kesällä kymmentä paria, kiitos mummot ja miehenmummot ja mummonkaimat). Jätin jäljelle kahdet lämpösukat ja yhdet villikset.

Tässä uusi, karsittu vaatekaappi. Alhaalla farkut ja rintsikat (ehkä pitäis hankkia niille joku laatikko), sitten tulee yökkärit ja urheiluvaatteet, sitten kevyitä kangashousuja ja leggingsejä, sitten topit, t-paidat ja kevyet tunikat. Sitten tulee hameet ja shortsit, ja toisiksi ylimmältä hyllyltä löytyy sukat ja pikkarit. Ylimmällä hyllyllä vyöt (käytän tosi harvoin), lämpötossut, bikinit ja sukkahousut. Vasen kaappi on kutakuinkin ennallaan, joitakin vaatteita sieltäkin lähti kiertoon.

Karsintaurakka ei ollutkaan niin tunteellinen, kuin olin etukäteen ajatellut. Ehkä olen muhitellut ajatusta (ja lukenut karsintaoppaita) niin pitkään, että nyt pystyin tekemään homman kylmän rauhallisesti. Jotain vaatteita vielä jäi, joista en hirveästi pidä, mutta olkoon. Vielä en ole valmis sen laatuiselle urakalle, olen tyytyväinen, että raaskin heittää edes rikkinäiset ja liian isot ja pienet vaatteet pois. Sekä koko joukon sellaisia vaatteita, joita ei tule IKINÄ pidettyä. Hyvä minä! *taputtaa olalle*

Nyt tulee sitten se ongelma: pitäisi jaksaa laittaa myyntiin tai viedä lahjoitettavaksi ne karsitut (mutta hyväkuntoiset) vaatteet. Kun jaksaisi. Facen kirpparilla olen myynyt muutamia vaatteita, mutta siinä on ihan kauhea homma. Olen ottanut jo kuvat myytävistä vaatteista, ja ajattelin pistää ne ehkä huomenna myyntiin, antaa olla tietyn ajan siellä, ja jos kukaan ei hinnanlaskuistakaan huolimatta osta mitään (hinnoittelen muutenkin vaatteet tyyliin 50snt kappale), annan ne lahjoitukseen. Tällä hetkellä mulla on facekirpulla joitakin vaatteita, jotka eivät ilmeisesti myy. Ne menee siis kierrätykseen. Ja nyt on uuden vaatesatsin vuoro koettaa onneaan netin jännittävässä myyntimaailmassa. Jos saisin vain laitettua ne sinne.

Oletteko te karsineet vaatekaappeja? Olisiko teillä hyviä vinkkejä ihmisille, jotka suhtautuvat vaatteisiinsa liian tunteellisesti, ja mitään on vaikea karsia (vaikka aihetta olisi)?