1 kk kuulumiset

Mun pikkuinen vauvani on jo kuukauden ikäinen, ajatella! Tyttö osaa kannatella päätään jo pitkiä aikoja ja osaa "ryömiä" eteenpäin, kun saa jalkapohjiensa taakse tuen. Hymyilee ja naureskeleekin (ilman ääntä) jo paljon, hymyilevän äitin naama kun on kai niin hassu.

Meidän päivät kuluu usein niin, että kun aamulla viimein luovutan tytön nukuttamisyritysten kanssa ja tajuan, että nyt tosiaan ollaan hereillä, me noustaan ylös ja vaihdellaan vaippaa ja puetaan päivävaatteet. Mun ilokseni tytsy on jo alkanut viihtyä lyhyitä aikoja sitterissä ja leikkimatolla, joten mamma saa sillä aikaa laittaa kahvin tippumaan. Aamupala haukkaillaan sohvalla toinen tissi vauvan suussa. Viime päivinä tyttö on alkanut tilailla lisää maitoa, mikä käytännössä tarkoittaa jatkuva tissittelyä. Ja sitä, ettei äiti ehdi oikein tekemään mitään (kiva jos suihkuun edes pääsee). Siksi bloggailukin on melko vaikeaa nykyään (anteeksi kännykkäkuvat, tämä mamma ei millään jaksa ehdi alkaa häsläämään kameran ja jalustan kanssa..).

Neuvolassa käytiin tänään. Tyttö on taas kasvanut hienosti, joten tuosta paljosta pulauttelusta ei siis ole ollut haittaa. Painoa oli 4645 grammaa (4065g) (suluissa kahden viikon takaiset mitat) ja pituutta 57,6 senttiä (56,2cm). Pään ympärys oli 37,7 cm (36,5cm). Että hyvin syö tuo meidän tyttö!

Aloitin tytölle nyt maitohappobakteerien annon, kun mahakipuja tuntuu kuitenkin olevan melko paljon. Illat huudetaan enemmän ja vähemmän ilmavaivoja (onneksi rauhoittuu, kun on tissillä ja/tai kanniskellaan ja hytkytellään). Katsotaan, tuleeko tuohon mitään muutosta, vai onko tuo vain ihan normaalia vauvojen toimintaa..

Eilen aloitin sitten myös lenkkeilyn intervallityyliin. Käytiin noin tunnin lenkki välillä hölkäten, välillä reippaasti kävellen. Enää en aio ottaa sitä riskiä, että uuvuttaisin itseni kuntoilemalla liian kovaa. Mulla on nimittäin menneisyys siinäkin, ja silloin uuvuin niin pahasti, etten juuri kahteen vuoteen pystynyt kuntoilemaan. Osasin kuitenkin mielestäni suht rauhallisesti ottaa tämän lenkin, jälkeenpäin oli ihanan raukea ja rentoutunut olo - nyt tosin särkee reisiä! :D Muun kuntoilun saan aloittaa sitten kahden-neljän viikon kuluttua, riippuen haavan kipeysasteesta ja vatsalihasten palautumisesta (nyt ne ovat vieläkin erkaantuneena).

Kiloja on jäljellä vielä neljä, nyt viikon aikana on tippunut puolitoista kiloa. Paino alkoi sen ensimmäisen viikon jälkeen tippua siis vasta viikko sitten. Kummallista, kun en kuitenkaan ole elänyt yhtään eri tavalla tämän viikon aikana. Herkkuja tekee mieli joka ilta, ja on kamalan rankkaa yrittää vastustaa niitä. En aina vastustakaan. En uskalla hirveästi lähteä siihen leikkiin mukaan, sillä mulla on historia myös syömishäiriöstä. En vielä tiedä, mihin rajan voi vetää, missä kohtaa alan tarkkailla myös muuta syömistäni, jos alan kamalasti rajoittaa esim. herkutteluita. Vaikeaa. Mutta siihen samaan kierteeseen en todellakaan enää halua! Olen siis syönyt aivan normaalisti, samalla tavalla kuin raskausaikana ja ennen raskautta. Mutta vaikka paino onkin tippunut aika vähän, on kroppani kiinteytynyt tosi paljon päivittäisten reippaiden vaunulenkkeilyiden ansiosta. Hah, aionpa vielä teille todistaa, että raskaudesta voi palautua ilman laihduttamista ja himoliikuntaa!

Henkisesti me voidaan ihan hyvin, välillä väsyttää vähän enemmän, ja tuntuu ettei jaksa, mutta jotenkin se aina menee ohi ja elämä voittaa. Eniten mua helpottaa se, että olen saanut myös mieheni auttamaan kotitöissä, sekä se, että annan luvan itselleni olla epätäydellinen: kodin ei tarvitse olla tiptop, ulkonäön ei tarvitse olla säihkyvä joka päivä, ja välillä saa väsyttää. Enkä ota enää stressiä siitä, jos vauva ei nuku päivällä (tai yöllä), enkä siksi saa päivisin mitään aikaiseksi. Sitten vain laiskotellaan sohvalla. J

Olen rakastunut

Olen rakastunut. Tai tunne ainakin on ihan samanlainen. Rakkauden kohde ajatuksissain saa aikaan lämpimän, onnellisen, hymyn kasvoilleni. Vatsanpohjaa kutittaa. Kaikki, mitä hän tekee, on maailman hienointa. "Näitkö tuon hymyn?!" Sitä juhlitaan suurin riemunpurkauksin sitten yhdessä mieheni kanssa. Olemme rakastuneet vauvaamme.

Meidän vauvamme on tietysti maailman söpöin, ihanin ja kiltein. Darinin sanoin: "du är den vackraste jag mött". Ei haittaa, vaikka paitamme tahriutuu sinappikakalla, tai selkämme kastuu maitopulautuksista. Kaikki kauniit laulut muistuttavat sinusta, on meillä oma yhteinen biisikin, joka jäi muistoksi sairaala-ajasta. Meinaan Queenin Don't stop me now.Sitä tanssitaan aina yhdessä, ja silloin aika pysähtyy niinkuin elokuvissa. Maailmassa ei ole kuin me, sinä pieni rakkaani, upea isäsi, sekä minä. Maailman onnellisin äiti.

 Yöheräilyt eivät haittaa yhtään, eikä sekään, ettet nuku päivisin kovin pitkiä päikkäreitä, ja haluaisit koko ajan vain olla tissillä. Ei haittaa. Äiti rakastaa. Kunpa äiti vain osaisi rentoutua täysin, ettei aina tarvitsisi pelätä menettävänsä sinua, olethan vielä niin pieni ja hauras, vaikkakin jo yli kolmiviikkoinen. Äitiä itkettää, kun sinua itkettää. Kun pulautat maitoa ulos niin paljon, että sitä tulee jopa nenästäsi, äitiä alkaa itkettää, vaikka näytätkin suhtautuvan asiaan sinulle ominaisella tyyneydelläsi. Minulle tulee nopeasti sinua ikävä, ja kun kerrankin otat pitkiä päikkäreitä, täytyy minun selailla kuviasi kännykästä.

Äidistä olet maailman taitavin tyttö. Sinusta tulee varmasti paljon minua etevämpi ja fiksumpi, olen siitä aivan varma. Luonteesi on jo nyt kovin hurmaava, olet meidän perheen katu-uskottavin jäsen. Ihailen sinua valtavasti.

Osaat jo kannatella päätäsi pitkiä aikoja, viihdyt jo jonkin aikaa sitterissä ja jaksat ihmetellä leikkimaton roikkuvia leluja. Harjoitat jalkojasi jo kovasti, punget aika kovaa tukea vasten. Yöllä osaat jo kääntyä sängyssäsi vaikka poikittain, äitiä pikkuisen hirvittää. 

Vaikka äiti sanoikin joskus, ettei varmana anna lapsensa leikkiä iPadilla tai muilla aikuisten vehkeillä, koskea kännykkäänsä tai saada liikaa leluja, on hän jo nyt alkanut pyörtää päätöstään. Sillä sinä olet sulattanut hänen sydämensä täysin. (Terveissä rajoissa) kuka tuollaiselta söpöläiseltä voisi mitään kieltää?

Tyttö on kuvissa kuuden vuorokauden ikäinen.

Me ollaan jo kaksiviikkoisia!

Vihdoinkin sain tuon tissitakiaisen nukkumaan. Sillä on varmaan joku tiheän imun kausi menossa, kun koko ajan saisi olla syöttämässä. Toivottavasti tuo nyt jaksaisi vähän aikaa vierailla Höyhensaarilla, niin äiti saisi vähän aikaa tehdä omia juttujaan. 

Eilen tosiaan tyttö täytti 2 viikkoa, ihan hullun nopeasti menee aika! Mun piti julkaista tämä postaus jo eilen, mutta unohdin, että iltatissuttelut alkaa jo siinä kuuden jälkeen (meinaten sitä, että sen jälkeen istutaankin sitten loppuilta jykevästi sohvalla vauva sylissä). Myös kaksiviikkoiskuvan ottamisessa ilmeni ongelmia, vauvalla kun oli koko ajan "nälkä", eikä poseeraamiseen olisi millään riittänyt energiaa. Mukamas. Vaikka olin jo syöttänyt varmaan tunnin sitä ennen. Kuvista tuli erittäin huvittavia: minä väsyneen ja kalpean näköisenä yritän pitää vääntelehtivää vauvaa edes jotenkin nätisti paikallaan. Yllä oleva kuva saatiin äkkiä otettua, kun olin taas hetken syöttänyt pienokaista. Jaksoi siis vähän aikaa olla tyytyväisenä. 

Toissapäivänä, vauvan ollessa 13 vuorokauden ikäinen, käytiin ekaa kertaa neuvolassa. Päänympärys oli kasvanut puolella sentillä 36,5 senttimetriin, paino oli nyt 4065 grammaa ja pituus huikeat 56,2 cm! Huhhuh! Siltä se näyttääkin. Tuossa kuvassa. Minä näytän vauvan siskolta, joka vaivalloisesti pitelee pikkusiskoaan sen aikaa, kun äitinsä lämmittää maitopulloa. En usko tosin vauvan kasvaneen alle kahdessa viikossa  yli neljää senttiä, se on varmaan vain sairaalassa mitattu hieman huonosti, vastasyntyneet kun tuppaavat olemaan hieman kippurassa aluksi. Mutta hyvin on siis tyttö kasvanut täysimetyksellä. 

Entäs minä? Sektiohaava ei ole enää kovin kipeä, tosin kovettuneet kudokset haavan ympärillä ovat niitä kaikista kivuliaimpia kohtia. Pystyn jo kävelemään suorassa ja aika pitkiäkin matkoja. Paino oli pudonnut ekan viikon aikana 10 kiloa, vielä olisi viisi kiloa pudotettavana lähtöpainoon. Se vain ei tunnu lähtevän millään (itsestään)! Mutta sanoinhan, etten aio laihduttaa. Kyllä se siitä varmaan pikkuhiljaa alkaa putoamaan. Varmaan kuukauden päästä saan jo alkaa käymään hölkkälenkeilläkin. Kuuden viikon kuluttua saan aloittaa lihaskunnon harjoittamisen. Mutta suurin osa omista housuista mahtuu jo jalkaan vaikkakin ovat hieman tiukkoja. Olen myös jaksanut ihan hyvin, vaikka toisinaan tuntuu ihan yliväsyneeltä, ja vaan itkettää. Tiedän kuitenkin, että huonomminkin voisi mennä, sitä paitsi tämä vaihe on ohimenevää. :) Pian lapsi kasvaa, ja kaikki muuttuu helpommaksi. On se oma lapsi kuitenkin maailman rakkain ja ihanin! On niin hauska huomata, kuinka Samikin on kasvanut isän rooliin ihan itsestään..

Tytön "rytmi" on tällä hetkellä tällainen: aamulla herätään ehkä yhdeksältä, vaihdellen kuitenkin, sitten äiti ja isikin nousee sängystä (toisinaan puoli yhdeltätoista), imetellään vähän sängyssä, vaihdetaan vaippa, ja mennään jatkamaan ruokailua olkkarin puolelle. Aamulla tyttö yleensä viihtyy tissillä pitkään, eikä malttaisi millään mennä nukkumaan enää. Puolilta päivin lähdetään koko perhe koirinemme ulos, ja usein silloin tyttö viimeistään nukahtaa vaunuihin. Lenkin jälkeen taas herätään ja syödään ja jossain välissä äiti yrittää ehkä tehdä ruokaa. Oikeastaan koko päivä on yhtä imettelyä ja vaipan vaihtoa, ei siinä juurikaan muuta ehdi tekemään. :D Illalla alkaa taas tiheä imeskely, koko ilta roikutaan tissillä, kunnes yhdeksän-yhdentoista aikaan simahdetaan, ja saatetaan nukkua jopa viisi tuntia putkeen! Sitten taas imeskellään joku tunti-pari, jonka jälkeen nukutaan noin kolme tuntia. Sitten alkaa tiheämpi heräily, ja onkin jo aamu, ja kaikki alkaa alusta.

Tyttö osaa jo pieniä aikoja kannatella päätään mahallaan ollessaan, hymyilee usein itsekseen, onpahan pari kertaa hymyillyt jo meillekin (milloinkohan sitä saa sanoa, että osaa jo hymyillä?), yrittää jo alkaa kääntyä ympäri (ottaa ikään kuin vauhtia ja yrittää heijata itsensä ympäri kuitenkaan siinä onnistumatta). Tarkkailee paljon ympäristöä ja katsoo jo silmiin. Käyttää koon 50-62 vaatteita ja kestovaippoja. 

Tämmöistä tänään, ihanaa kun sain tämänkin kirjoitettua! Voikaa hyvin, minä jatkan tästä kun taas aikaa liikenee. :) Mukava saada kirjoittaa vauvan kehitysaskeleet ylös blogiin, niin voi sitten myöhemmin muistella vanhoja aikoja!

Synnytyksen jälkeen

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat melkein kahden viikon takaa, suokaa siis anteeksi, on ollut hieman mahdotonta yhdistää pikkuvauva-arki ja bloggaaminen. Tuntuu, että koko ajan saa olla imettämässä tai vaihtamassa vaippaa - ja jossain välissä pitäisi tehdä kotitöitä, nukkua ja syödä itsekin. Yritän kyllä mahdollisuuksien ja voimavarojeni mukaan blogata mahdollisimman usein, mutta ymmärtänette kuitenkin resurssieni rajallisuuden tällä hetkellä. :) Mutta nyt palaamme siis takaisin sairaala-aikaan!

 Sairaalassa oli kivaa. Nappia painamalla sai apua imetykseen ja rintaraivareihin, tai mihin sitä ikinä nyt sillä hetkellä sattui tarvitsemaankaan. Ruoka oli aina valmiina oikeaan aikaan, ei tarvinnut kuin pyytää miestä hakemaan se hakea se kärrystä. Vauva nukkui paljon, hoitajat olivat mukavia. Päivät kuluivat tietyin rutiinein - aamulla puoli kahdeksan maissa hoitaja tuli antamaan mulle aamulääkkeet (sektion kokeneet tietävät sen kivun määrän), sitten vähän imeteltiin ja ihmeteltiin, syötiin aamupala, punnittiin vauva, kävin suihkussa (yksi päivän kohokohdista!), sitten saattoi olla jotain ohjelmaa, esim. fysioterapeutin "luento" synnyttäneille äideille. Kohta oli taas ruoka. Perhehuoneessa kolmistaan oman pikkuperheen kanssa oli mukava vain makoilla ja katsella telkkaria, tai nukkua. Ei tarvinnut siivota tai huolehtia kotitöistä. Sai vain olla ja nauttia uudesta ihanasta vauvasta. Illalla katseltiin miehen kanssa kahdestaan jotain hömppäsarjaa, kun vauva nukkui. Iltalääkkeet tulivat puoli kymmeneltä.

Vieraita taisi käydä joka päivä tytön luona. Kaikki rakastuivat pienokaiseen niin paljon. :3 

Ekoina öinä tyttö ei suostunut nukkumaan omassa sängyssään, vaan halusi olla äidin lähellä tissillä koko ajan. Välissä aina torkuttiin. Viimeisenä yönä muistaakseni saatiin tyttö nukkumaan sairaalan kopassa, ja se oli luksusta jos mikä. Vauvan vieressä on nimittäin aika mahdoton rentoutua ja nukahtaa..

Tosiaan jo keskiviikko-iltapäivänä saimme tuon perhehuoneen, missä myös Samilla oli oma sänky. Huoneessa oli myös hoitopöytä, kaappi tavaroille, ja oma wc.

Kotiin päästiin jo lauantai-aamuna, kun kaikki sujui meiltä niin hienosti, ja vauvan paino nousi mallikkaasti. Perjantai-aamuna tosin sattui sellainen episodi, joka jäi kalvamaan mieliämme vielä aika pitkäksi aikaa. Vauva oli tehnyt yöllä kolmet kakat, enkä ollut ehtinyt vielä imettää häntä ennen aamupunnitusta. Paino oli laskenut 4 grammaa alle sallitun kymmenen prosentin rajan. Hoitaja kauhisteli asiaa, katseli nukkuvaa vauvaamme ja totesi hänen olevan "ihan veltto", että "eihän se jaksa enää syödäkään". Olimme Samin kanssa ihan kauhuissamme. Miten näin pääsi käymään? Aloitimme sitten tiheän, kahden tunnin välein tapahtuvan, imetyksen. Illalla vauvan paino oli noussut jo 100 grammaa, joten mitään huolen aihetta ei todellisuudessa ollut ollutkaan. Seuraavana aamuna paino oli jo niin hyvä, että pääsimme tosiaan kotiin, kun minäkin pärjäsin jo tavallisten kipulääkkeiden voimalla. (Täytyy myöntää, että seuraavat päivät kotona ahdistuimme, jos vauva nukahti tissille. Onneksi neuvolantädin punnitessa vauvan (viiden vuorokauden ikäisenä), tämä oli jo ylittänyt syntymäpainonsa, joten huolemme oli turha).

 Sairaalassa ollessamme ulos oli tullut jo syksy, joten aika pian kotiutumisemme jälkeen oli lähdettävä hakemaan vauvalle sopivan kokoista "välikausihaalaria". H&M:stä löysimmekin tuollaisen tosi söpön karhupuvun. <3 Pian lähdimme myös lenkkeilemään. Ihmettelin, kuinka hyvin jaksoin jo kävellä vaikka pohkeeni ovatkin pitkän makaamisjakson jäljiltä ihan tikut! Sektiohaavan takia saan alkaa juosta ja jumpata vasta, kun synnytyksestä on kahdeksan viikkoa aikaa. Nyt saan tehdä reippaita vaunukävelylenkkejä. :) Tähän mennessä ollaan muuten huomattu, että tyttö rakastaa olla vaunuissa ja turvakaukalossa! Ostosreissut hän vain nukkuu, samoin vaunulenkit. Helppoa!

Heti kotiintuloiltana tyttö pääsi ensimmäiseen kylpyynsä kotona. Ostimme tuollaisen kylpytuen Citymarketista, sen avulla lasta ei tarvitse kannatella hankalassa asennossa. Tyttö rakasti lämmintä vettä niin, että ihan nukahti ammeeseen! Hän halusi ilmeisesti olla kylvyssä ihan omassa rauhassaan, äidin ja isin pesevät kädet eivät oikein innostaneet.. 

Huomenna (jos ehdin kirjoittaa) ajattelin kertoa enemmän painosta ja palautumisestani, sekä vauvan kehityksestä (onhan hän huomenna jo kaksiviikkoinen!). Nyt täytyy kuitenkin vielä kertoa muutama asia synnytykseen ja äitiyteen liittyen, mikä mua lopulta yllätti aika paljon (vaikka luulinkin tietäneeni kaiken jo etukäteen).

-Synnytys sattuu. Ihan totta se tekee kipeää, ei sitä osaa kuvitella etukäteen. Ja jos oksentelen ensimmäiset 24 viikkoa raskaudessa, oksennan myös taatusti kaikki päiväni synnytyksessä.

-En huutanut ja kiroillut synnyttäessä. En edes sättinyt miestäni, niinkuin telkkarissa.

-Pieni vauva on oikea tissitakiainen. Kuvittelin kai, että niillä olisi heti joku rytmi.

-Sektiohaava on tosi kipeä aluksi. Niin kipeä, ettei voi liikuttaa itseään oikein mihinkään suuntaan. Ja sitten kun se on vähän parantunut, nauraminen ja aivastaminen sattuu ihan jäätävästi. Opin, että leikkauksessa kudokset voivat jotenkin kovettua ja tulla kipeiksi. Opin myös, mihin vatsalihaksia tarvitaan (esim. sängystä nousemiseen).

-Miltä oman lapsen syntymä tuntuu. Uskomattomalta. Ihan oikeasti.

-Äitiyteen liittyy hirveästi erilaisia tunteita. Myös niitä negatiivisia. Alkaa ahdistaa, kun ei ehdi eikä jaksa enää tehdä samoja juttuja, mistä ennen nautti. Ei vain pysty keskittyä. Mutta se menee kuulemma ohi.

-Yllätyin myös tyytyväisyydestä vartalooni. Kun synnytyksen jälkeen esimmäistä kertaa kävin suihkussa ja katsoin peilistä hieman roikkuvaa etureppuani, minut valtasi ihmeellinen hyvänolontunne. Minä olen äiti. Saan näyttää miltä tahansa.

Synnytystarina, pt 2

Uskomatonta, että mulla on jo viikon ikäinen pikkuprinsessa (joka tällä hetkellä tuhisee parvekkeella)! Vauvan kanssa aika kuluu kyllä niin nopeasti. Toisaalta tuntuu kuin olisin ollut äiti jo iäisyyden! Mä olen jo mielestäni aika hyvin omaksunut äidin roolin, ja niin kuulemma tuo miehenpuolenikin isänroolin vaikka kyllä siltä välillä vielä lipsahtaa "Sami", kun se puhuu itsestään vauvalle. Mutta nyt siis väsäsin teille synnytystarinan part 2, enjoy!

Yhden aikaan yöllä lääkäri siis päätti, että nyt suoritetaan kiireellinen keisarinleikkaus pysähtyneen synnytyksen vuoksi. Myös Sami sai sairaalavaatteet, ja mut siirrettiin uuteen sänkyyn. Uusi epiduraali sai pitää mut kivuttomana toistaiseksi. Alla video, jonka kuvasin lääkepöhnässä juuri ennen leikkausta! ^^

Mut vietiin leikkaussaliin jonkin ajan kuluttua, kun sali oli saatu siivottua edellisen operaation jäljiltä. Huone oli täynnä kaikenmaailman hoitajia ja kirurgeja. Mut laitettiin makaamaan kovalle "sängylle", mun sormeen laitettiin se happitason mittauslaite ja mun toisesta kädestä otettiin parin minuutin välein verenpaine automaattisesti. Lisäksi mut puudutettiin aika lujasti, jonka jälkeen lääkäri siveli mun mahaa eri puolilta märällä rätillä ja kysyi, tunnenko mitään. Lääkkeet vaikuttivat niin, että ruumiini tärisi kauttaaltaan ihan hirveästi. Henkisesti oli kuitenkin hyvä fiilis ja adrenaliinit virtasivat kovaa. Sami ja kätilöni tulivat hetken kuluttua paikalle. Rintakehäni kohdalle laitettiin iso "verho" peittämään näkymät. Sami tuli mun viereen istumaan ja pitämään kädestä. Meille laitettiin hassut hatut, ja mä sain vielä sellaisen hengitysmaskin antamaan lisähappea vauvalle. Sänkyä kallistettiin niin, että makasin ihan vinossa. Mä pulisin hermostuneesti koko leikkauksen ajan ja kyselin hoitajilta ja lääkäreiltä kaikenlaista. Taisin jopa lääkepöllyissä huudella niitä Putouksesta tuttuja "Nyt-se-on-auki-ja-nyt-se-on-kii"- vitsejä. Huoh. :D Kysyin jopa, että joko on tehty viilto! Mulle vastattiin, että pää on jo syntynyt. Huh. Olipa hyvä, ettei leikkaussalissa ole tapana kertoa mitä tehdään, niin kuin aina vaikka verikoetta otettaessa (nyt nipistää vähän). Hoitajat naureskelivat, että enkö mä ollut kuullut, kun he olivat kauhistelleet sitä, että ehkä leikkasivat vauvan korvaa! No en ollut juu. 

En tosiaan muuten tuntenut mitään, paitsi paineentunnetta, kun vauvaa vedettiin ulos kohdusta. Kohta pöydälle vietiin kirkuva lapsi, ja me huudettiin Samin kanssa, että kumpi tuli. No tyttö tietenkin. :3 Kun näin kaukaa sieltä sängyltä ensimmäistä kertaa oman lapseni, tunne oli, kliseisesti sanottuna, sanoin kuvaamaton. Ikään kuin pelästyin, positiivisesti. Ja purskahdin hillittömään (mutta onnelliseen) itkuun. Miten tuo pieni kirkuva mytty voi olla minun lapseni?

Vauvalta katsottiin apgarpisteet, joita hän sai 9/9. Yksi piste meni väristä, kun hän hieman sinersi. Kaikki muu oli erittäin hyvin. 

Vauva kapaloitiin ja tuotiin rintakehälleni pariksi minuutiksi ihmettelemään. Voi että hän oli ihana! En voinut kuin pusutella ja ihastella tuota söpöä möykkyä. Mielestäni hän näytti vastasyntyneenä todella paljon minulta vauvana. 

Sitten kätilö ja Sami lähtivät vauvan kanssa tavalliseen synnytyssaliin pesemään ja punnitsemaan pienokaistamme. Pituus tosiaan oli 52 cm, paino 3822 g ja pään ympärys 36 cm. Tällä aikaa minut kursittiin kokoon ja vietiin heräämöön tarkkailuun. Sain lääkkeitä (mm. tärisemiseen), verenpainettani mitattiin koko ajan edelleen, samoin happiarvoja, ja kun kaikki näytti olevan kunnossa, pääsin synnytyssaliin vauvani luo. Vertakin menetin leikkauksessa kuulemma tosi vähän! Sami sai antaa vauvalle heräilyni aikana kenguruhoitoa paljaalla iholla. Hän sai myös tämän kuuluisan "juhla-aamiaisen", joka annetaan aina synnytyksen jälkeen. Minä en saanut. :/

Toisaalta sekään ei haitannut, kun sain näin ihanan nyytin heti rinnalleni. <3 Maailman paras lahja!

Jatkuu seuraavassa osassa, silloin luvassa vähän juttua sairaala-ajasta ja toipumisestani. :)

Synnytystarina, osa 1

Vihdoinkin ehdin ehkä vähän aikaa kirjoittaa sitä odotettua synnytystarinaa. :) Meidän viiden vuorokauden ikäinen rakas nukkuu tuossa vieressä, joten siihen asti mulla on aikaa, kunnes nälkä tai kakka yllättää pikkuisen. Sairaalassaoloajan ajattelin jakaa nyt kolmeen postaukseen, muuten tästä tulisi aivan megaylipitkä. Luvassa hyvin paljon epähehkeitä kuvia, joten enjoy!

Lauantai-iltana 23.8. (rv 40+1) mä olen juuri käynyt saunassa, ja Sami tulee kotiin työkeikalta siinä yhdeksän aikoihin. Katsotaan Frendejä DVD:ltä, mulla on mukavan rento olo. Mua on supistellut aika kipeästi siinä koko illan säännöllisestikin, ja kymmenen aikoihin supistukset voimistuvatkin jo aika koviksi. Puoli yhdentoista aikaan illalla tunnen, kun jotain holahtaa housuihin. Nousen sohvalta, ja lapsivettä valuu reisiä pitkin ja sotkee lattiat matkallani vessaan. Sami sanoo, ettei ikinä ole siivonnut mitään niin limaista. Ei ole epäilystäkään, etteikö neste olisi lapsivettä, se on vaaleanpunaista, ja sitä tulee paljon. Hihkun innoissani,  ja Sami valittaa, kun sotken koko ajan paikkoja, kun en pysy paikoillani. Soitan synnärille, jossa meitä pyydetään pikkuhiljaa alkamaan valua paikalle, koska mulla on se streptokokki. Katsotaan Frendi-jakso loppuun, ja sitten täydennän vielä kaikessa rauhassa sairaalakassiani. Jännitys alkaa jo kasvaa.

Sairaalaan lähdössä, hymy vielä herkässä. Jännittää!

Saavumme synnytysvastaanotolle puoli 12 ja pääsen heti käyrille. Saan myös kämmenselkääni kanyylin, johon aletaan tiputtaa antibioottia. Kohdunsuu ei ole auennut yhtään, joten mut siirretään tarkkailuhuoneeseen yöksi kipulääkkeiden kera. Sami lähtee kotiin yöksi.

Seuraavana päivänä (40+2) kovat supistukset alkavat taas klo 14. Saan uuden kipupiikin kankkuun seitsemältä illalla. Se tekee olon humalaisen sekavaksi. Alan oksennella. Neljän maissa yöllä tehdään taas sisätutkimus, ei muutosta. Alan olla tosi kipeä. 

Pahoinvointi.com

40+3 ja monta täysin valvottua yötä takana. Itkettää. Miksei mitään tapahdu? Eikö jotain pitäisi jo alkaa tehdä, lapsivesien menosta kun on jo niin kauan aikaakin. Kätilö tekee sisätutkimuksen aamulla kahdeksan jälkeen, ja yllätyksekseni olenkin jo sormelle auki. Ihanaa, edistystä vihdoinkin. Alan taas oksennella hillittömästi, edes nesteet eivät pysy sisällä. Neljältä alan olla jo niin kipeä, että pääsen synnytyssaliin. Saan kipuepiduraalin ja kalvot puhkaistaan kunnolla. En voi uskoa, kuinka paljon sitä vettä vain tuli ja tuli! Olo on hehkeimmillään, kun vessaan mennessä jalkojen välissä pitää pitää sellaista alustaa, tai "vaippaa", ja tippalaitteet pitää ottaa aina mukaan.En ole päässyt suihkuun moneen päivään. Selkäni ja kämmenselkäni on täynnä kanyyleitä ja minusta otetaan kaksi kertaa päivässä verikoe.  Kohdunsuun tilanne on edelleen sama illalla yhdeksän aikaan. Saan pahoinvointilääkettä, se helpottaa oloa hieman, alan nimittäin olla jo todella väsynyt. Puoli yhdentoista aikaan illalla olen "jopa" kahdelle sormelle väljästi auki. Tuskastuttaa.

40+4. Tänään minulle on luvattu aloittaa synnytyksen vauhditus oksitosiinitipalla. Se alkaa pian vaikuttaakin niin, että tarvitsen jo sen ihan oikean puudute-epiduraalin. Olo on ihanan kivuton. Oksettaa edelleen, mutta pahoinvointilääkettä ei saa antaa kovin usein. Puoli viiden aikaan illalla olen jo 4,5 cm auki. Äiti tulee käymään (parka ollut musta ihan huolissaan). Seiskan maissa olen auki viisi senttimetriä. Miten voinkaan edetä näin nopeasti? Huomaa sarkasmi. Oksettaa. Kätilö kehoittaa mua pysymään seisaallaan ja keinuttelemaan puolelta toiselle, jospa vauva alkaisi paremmin laskeutua. Tunnin päästä olen auki 6 cm ja vauva laskeutunut lisää. Lämpöni alkaa hieman nousta ja samoin tulehdusarvot. Tippakäteni on aivan turvonnut, ja kanyyli pitää vaihtaa toiseen käteen.  

Sami otti kuvan tästä seisomatilanteesta :D Aika helmi ilme mulla. Supistaaaaaaa!

Epiduraali ei enää auta, ja päälle vedän ilokaasua kuin henkeni hädässä. Kätilö alkaa jo hieman huolestua. Kahdentoista maissa yöllä (rv 40+5) hän lupaa, että tutkitaan tunnin päästä ja sitten päätetään, että pitääkö leikata. Alkaa jännittää, ja toivo herää pikkuhiljaa. Sisätutkimuksessa selviää, ettei tilanne ole suinkaan edennyt, päin vastoin - kohdunsuu on jopa alkanut hieman taas paksuuntua! Ei voi olla todellista.. Lääkäri päättää, että tehdään kiireellinen sektio. 

To be continued.. ;)

Olipa vaikea muistaa noita aikoja, vaikkei siitä olekaan niin kauaa vielä! Olin kyllä aikamoisissa lääkepöllyissä koko sairaala-aikani.. Huhhuh, tekee kipeää muistellakin. Mutta nyt täytyy mennä, pikkulintuni alkaa taas työntelemään kieltänsä ulos siihen malliin, että on ruoka-aika!

PS. Neuvolalääkäri kävi tänään kotikäynnillä, ja vauvalla kaikki hyvin! Paino noussut nyt jo viiden vuorokauden iässä yli syntymäpainon (joka oli 3822 g)!