Muuminvartaloinen

Katsokaas, kuka on täällä taas! Ei tässä tullut kuin joku 8 kk blogitauko.. Ajattelin kuitenkin nyt aloittaa taas säännöllisen bloggaamisen, nimittäin mä jäin mammalomalle! Useimmat varmaan tiesivätkin, että mä olen raskaana, muttei tietenkään kaikki, koska en ole siitä täällä blogissakaan puhunut.

Tosiaan tulin raskaaksi heti Siirin 1v.-vuotispäivien jälkeen, ja siitä alkoi se armoton oksentaminenkin, joten en ole sen koommin sitten täälläkään jaksanut pyöriä. Lisäksi mun ärsyttävä, hieman perfektionistinenkin, luonteeni ei sallinut mun lisätä huonoja iPhonella otettuja kuvia (oikeesti se kamera on huonontunut tosi paljon!) postauksiin, enkä halunnut julkaista postausta ilman kuvia, vaikka asiaakin olisi ollut. Nyt mulla on kuitenkin uusi puhelin (jonka kameraan tosin en ole täysin tyytyväinen), joten jotain kuvia voin laittaa viime kuukausilta. Pitäisi varmaan ostaa uusi järjestelmäkamerakin, sillä tuo kuusi vuotta sitten hankkimani järkkäri on vähän rikki. Ja vanha. Lisäksi tarvitsisin jonkun hyvän objektiivin sisäkuvaukseen! Siis semmoisen, joka on tarpeeksi laajakulmainen, mutta kuitenkin valoisa. Mun valoisa objektiivini ei salli mun kuvata edes kokonaista huonetta, saatika sitten kävelevää taaperoa, joka kiipeää heti mun päälleni, kun yritän kuvata sitä. Saa suositella objektiivia tuohon Canon EOS 450D:hen (kyllä, se on niin vanha), tai sitten suosiolla ehdottaa uutta kameraa.

Tänään kuitenkin 8 päivää laskettuun päivään (LA 20.5.) ja mulla on aikaa, joten päätin aktivoitua! Tämänkin postauksen julkaisua olen suunnitellut (lue: miettinyt, että pitäisi tehdä) jo kauan, mutta vasta nyt sain aloitettua. Tiedättekö, kun pitäisi yhtäkkiä, yhdessä postauksessa, käydä läpi jonkun kahdeksan kuukauden tapahtumat ja muuta. Se on pienelle ihmiselle aika vaikeaa. Mutta yritetään! Mukaan ripottelen siis satunnaisia kuvia viime kuukausilta. Älkää hämääntykö.

 Koulu jatkui mulla tosiaan siinä elokuun lopussa, ja Siiri meni perhepäivähoitajalle, jossa oli kolme muuta pientä tyttöä hänen kanssaan. Siiri on tykännyt aivan älyttömästi olla "tarhassa", aamu- ja iltapäivisin ne ulkoilee ja kiertelee eri Hyvinkään puistoja, ja haettaessa pois iltapäivällä ei meinaa haluta lähteä, kun puistossa on niin kivaa. Maanantaiaamupäivisin niillä on ohjelmassa seurakunnan kerho, jossa ne askartelee äitille aina ihanan jutun (siis oikeesti, niitä taaperon tekemiä väkerryksiä on ihana saada, ei sitä ymmärrä ennen kuin oma taapero sellaisen sulle ojentaa). Torstaisin on joku jumppa-aamupäivä salissa. Muita lapsia Siiri näkee aina kerhossa ja jumpassa, ja sitten tietenkin puistossa.

Siirille onkin muodostunut aika laaja kaveripiiri *tirsk*: Cittarissa saattaa tulla vastaan joku random-tyttö, joka huutaa "Siiriiii" ja juoksee halaamaan tuota meidän rasavilliä. Äiti on sitten ihan että kuka sä oot. Ilmeisesti joku Siirin kaveri, kun tyttö kuitenkin alkaa iloisesti höpötellä takaisin tuolle uudelle ilmestykselle. Tarhan lisäksi Siiri on saanut kavereita meidän omalta kotipihalta: naapurin lapset tulevat melkein joka päivä hakemaan tyttöä ulos. Aina ei tietenkään sovi, jos mulla on silloin muuta tekemistä, eivätkä nuo raukkaparat oikein ymmärrä, etten voi jättää alle kaksivuotiasta heidänkään vahdinnan varaan... Siirillä on myös ehkä parisen vuotta vanhempi "poikaystävä" Daniel, joka aina täällä käydessään tulee halaamaan tyttöä. Talvella oli hauska katsoa, kun tuo vaahtosammuttimen kokoinen "mies" veti Siiriä pulkassa, kehui olevansa vahva kuin härkä. Awws.

Kivointa on tietenkin katsoa, kun oma lapsi ihan selvästi nauttii kavereidensa seurasta, osaa jopa niiden nimet, ja saattaapa välillä tyhjällä pihalla huudella "Nannaa". Siksi mä olen ilonen, että Siiri "joutui" niin aikaisin tarhaan, kun se selvästi nauttii sosiaalisista kontakteista. Nyt kun vauva syntyy, tyttö jää tietenkin meidän kanssa kotiin, mutta ajattelin viedä sen sellaiseen leikkikerhoon, joka on kerran pari viikossa parin tunnin ajan. Lisäksi varmaan kaikkiin muihinkin kerhoihin ja toimintoihin voisi yrittää nyt mennä yhdessä, toivottavasti vaan vauvaväsymys ei ole liian kova.

Siiri on tosi aktiivinen ja iloinen tyttö. Kova puhumaan ja matkimaan meitä aikuisia. Lempparileikkejä on varmaankin vauvanhoitoleikit, legoilla rakentelu ja tietty isin auttaminen huonekalujen tai leikkimökin kokoamisessa. Rakastaa myös meikata äitin kanssa (ihan hullua, että tuo 1v8kk tietää, mitä laitetaan mihinkin ja millä siveltimellä). Osaa aika hyvin pukea ja riisua itse, käy potalla (maha kyllä melkein aina kovalla, eli kakkaaminen vielä vähän hankalaa pottaan, kun se tulee monesti itkun kanssa), osaa nukahtaa itse ja useimmat yöt nukkuu heräämättä (vasta pari viikkoa sitten aloitettiin muutos, kun ei jaksettu enää nukuttaa sitä). Osaa puhua aika paljon, tuottaa pari-kolme-sanaisia lauseita. Ilmaisee tahtonsa selkeästi. Osaa tyhjentää tiskikonetta, täyttää pesukonetta, viedä roskia lattialta roskiin (tekee sitä aina omatoimisesti), pyyhkiä vauvanuken pepun ja kasvot kosteuspyyhkeellä, pestä kasvot ja kädet, rasvata itsensä (ja äitin)... 

Siiri syö tarhassa kaikkea ja kotona melkein kaikkea. Keitot vähän tökkii täällä. Ja perunamuusi. 

Siiri ei pidä siitä, jos äiti kieltää. Temperamenttia löytyy enemmän tytöltä kuin äitiltä, ja sen kanssa olenkin ollut vähän ongelmissa. Jostain sain kuitenkin ihmeellisen tarmonpuuskan, ja nyt pystynkin olemaan antamatta periksi joissain asioissa (esim. ettei äitin jätskiä syödä jos oma on jo syöty). Uhma on alkanut jo selkeästi puskea läpi, jonkun kerran on ne perinteiset karkkihyllyraivaritkin vedetty kaupassa. Siellä onneksi osaan toimia rauhallisesti ja johdonmukaisesti, mutta jotenkin kotona mun on aika helppo antaa periksi kaikessa. Esimerkiksi nyt raskausaikana mulla on tosi hankala ollut olla lähes joka asennossa, varsinkin lattialla, niin mun on tosi vaikeata ollut laittaa rajoja, jos Siiri "käskee" mua leikkimään sen kanssa lattialle. Olen erityisherkkä ihminen (googlettakaa, se on ihan oikea juttu), joten kiukkuitku ja kaikki ylimääräiset ja kovat äänet aiheuttaa mulle pahaa stressitilaa pään sisälle. Eli jos en ole totellut tuota vaahtosammutinta, se on kyllä tiennyt mistä narusta vetää! Nyt kuitenkin ihan hetken aikaa sitten tajusin, että ei se tuosta yhtään helpota ainakaan, eli mun on tehtävä jotain. Laitettava ne rajat. Vanhempi päättää mitä tehdään ja sillä siisti. Jotenkin vaan siitä tulee niin sydämetön olo, en ikinä halua loukata omaa lastani.. Hassuinta tässä on se, että teoriassa tiedän paljonkin lapsenhoidosta ja rajojen asettamisesta. Käytännössä se onkin vaikeampi toteuttaa, kun on oma lapsi kyseessä, ja tunteet tulee tietenkin mukana. Mutta päätin, ettei lapsi kieltämisestä kärsi, joten hyvä näin. Nyt hetken aikaa rajoja noudatettuani alkaa muutosta tapahtua Siirissäkin, se luovuttaa nyt paljon nopeammin, jos ei saa mitä tahtoo.

Sitten vähän minusta ja raskaudesta! Viimeinen koulupäivä tosiaan oli maanantaina (tänään on torstai). Vielä saattaa tulla pari labraraporttia takaisin korjattavaksi, mutta muuten pitäisi homman olla taas paketissa. Nyt olen siis mammalomalla, ja vuoden päästä syksyllä vedän viimeisen vuoden koulusta sitten loppuun. Se sisältääkin melkein pelkästään työharjoitteluja ja opparin kirjoittamista

. 

Tänään siis rv 38+6, eli 8 päivää laskettuun päivään! Nämä kuukaudet on menneet kyllä niin nopeasti. Raskaus ei ole kyllä sujunut oireettomasti, pahoinvointi ja oksentaminen ei ole loppunut vieläkään! Lisäksi ne ärsyttävät mahakivut, jotka tulee varsinkin istuessa, ovat olleet tässäkin raskaudessa mun riesanani. Rautaa pitää kanssa syödä. Nyt varsinkin loppupuolella turvottaa kanssa aika paljon, Sami sanoi, että mulla on muumin jalat. (Thanks honey!) Hiuksia ei ole lähtenyt onneksi tässä raskaudessa, toisin kuin viimeksi, ja siitä mä olen iloinen. Väsymystä ollut vaihtelevasti, nyt tietty loppupuolella kun ramppaan kaiket yöt vessassa, ei tietenkään saa nukutuksi. Kiukkuisempi olen kyllä ollut tässä raskaudessa, mutta loppuraskauden masennus ei vielä ainakaan ole pahasti pukannut päälle. 36-viikoilta jatkuneet kipeät supistukset ovat kylläkin meinanneet vähän vetää mieltä matalaksi, mutta ehkä tällä kertaa olen osannut hallita tunteeni paremmin kuin viimeksi. Se loppuajan masennus oli kyllä ihan kamalaa!

Mua vähäsen pelottaa, että mitä jos tää ei taaskaan synny itse. Jos muistatte viime synnytykseni, se ei oikein sujunut. Tiivistettynä 40+1 meni vedet, 40+2 käynnistettiin synnytys, 40+5 leikattiin vauva kiireellisenä ulos, kun ei homma oikein edennyt. Ja tätä ennen oli viikkoja kestäneet, muistaakseni kivuliaatkin supistukset. Siinä mielessä tää alkaa vähän muistuttaa tuota edellistä kertaa, kun niitä kipeitä supistuksia on taas ollut. Mutta toivotaan, että tällä kertaa homma menisikin hyvin itsestään, ja saisin synnyttää omilla supistuksillani. Alakautta.

 Meille on siis ultran (ja pallikuvien) mukaan tulossa poika! Tosi jännää. Mulla oli kyllä alusta asti sellainen olo, että poika sieltä tulee. Siiristäkin tiesin jo alussa, että on tyttö. Ja tämä ei johdu siitä, että olisin jotenkin poikaa toivonut. Oikeastaan olin aina ajatellut, että saisin kaksi tyttöä. Mutta kun jo pieniltä viikoilta asti "tiesin" odottavani Siirille veljeä, ei ultrassa poikalupaus ollut mikään yllätys. Paitsi ehkä miehelle. Ja jotenkin tuntuu siltä, että jos se olisikin paljastunut tytöksi, olisin ollut tosi hämmentynyt. Olen iloinen tästä pojasta (toki ei haittaisi, jos se sittenkin paljastuisi tytöksi sitten synnytyksessä)!

Nyt on löpisty kyllä niin paljon taas, että taidan säästää loput seuraaviin postauksiin! Aion nimittäin pitää itseni kiireisenä: kun on tekemistä, ei ehdi masentua siitä, että vauva ei synny. Luvassa postauksia ainakin varmaan vauvavalmisteluista, sairaalakassin sisällöstä, kynsi-, koti- ja pihaprojekteista... Pysykää kuulolla! Ja saa ehdottaa postausaiheita myös. Ja anteeksi vielä tämä tauko. Mamma kuittaa.

Raskaustarinani

Hellurei kaikille! Tänään on tasan kaksi viikkoa laskettuun aikaan, jäiks! Sen kunniaksi kirjoitin teille hyvin pitkän ja hyvin suttuisia kännykkäkuvia täynnä olevan raskaustarinani. :) Mietin pitkään kehtaisinko julkaista tällaista, sillä koen tämän jotenkin todella henkilökohtaiseksi asiaksi, mutta no, miksei. :) Joten enjoy!

Kun me mentiin naimisiin maaliskuussa 2013, mulle iski kauhea vauvakuume. Puhuin koko ajan vauvoista, ajattelin vain vauvoja, näin kaikkialla vauvoja. Halusin vauvan. No, tietenkään silloin ei ollut "hyvä hetki" vauvalle, Sami oli menossa inttiin heinäkuussa ja minä aloittaisin opiskelut Laureassa. Samin tuleva inttiaika lähestyi koko ajan, ja se masensi mua aivan mielettämästi. Se oli ehkä yksi syy kovaan vauvakuumeeseeni. Että olisi jotain kivaa, mitä odottaa sillä aikaa, kun mies on poissa kotoa. 

Syksy tuli, ja vauva oli edelleen hankkimatta, Sami nimittäin halusi olla paikalla katsomassa mun vatsankasvua ja mukana ultrissa ja neuvolakäynneillä. Yhtäkkiä Samin skolioosista aiheutuneet selkävaivat pahenivat, ja marraskuussa 2013 hän joutui keskeyttämään armeijan (ja siirtymään sivariin). Mitäs jos nyt? Mietimme päätöstä pitkään - se oli pelottava, mutta uskalsimme lopulta heittäytyä tuntemattomaan. Oli jännittävää, että olimme juuri potkineet lehtiä sunnutaisilla iltakävelyillä ennen Samin lähtöä takaisin kassulle ja haaveilleet siitä vauvasta, kun yhtäkkiä se olikin mahdollista!

Jo pian aloittamisen jälkeen aloinkin selailla kaikenlaisia keskustelupalstoja ja kyttäämään mahdollisia oireita (onko tämä selkäsärky nyt raskausoire vai merkki pian alkavista menkoista?), listasin kaikki oireeni kännykän muistiinpanoihin, mittailin lämpöjä ja laskin päiviä mahdollisesta ovulaatiosta. Sitten pyysin Samia hakemaan raskaustestejä apteekista, en itse uskaltanut. Pelkäsin myyjien arvostelevan minua, näkevän sisälleni ja ajattelevan: tuo luulee olevansa raskaana. Hah. Luulkoon vaan. (Olipa pöllöjä ajatuksia.) Pari ensimmäistä testiä tein liian aikaisin. Negatiivinen. Pitihän se arvata. (Älkää muuten ikinä alkako tekemään niitä testejä ennen kuin menkkojen edes pitäisi olla myöhässä :D) Päätin odottaa pari päivää. 

Itsenäisyyspäivänä olimme mun porukoilla syömässä, ja rommilasi kädessä siinä yhtäkkiä säikähdin että apua - entä jos olenkin raskaana, ja laitoin lasin pois. Oli vaikeaa yrittää selitellä miksen juonut sitä loppuun. :D Seuraavana päivänä mentiin käymään Kouvolassa sukulaisilla puusavotassa, ja minä jonkin aikaa metsässä huhkittuani rojahdin sohvalle aivan uupuneena. Tämäkö on nyt sitä? Seuraavana aamuna, 8.12. heräsin jo neljän-viiden aikaan tekemään uutta raskaustestiä. Unenpöpperöisenä tassuttelin vessaan, ja pissasin kuppin. En uskaltanut ensin katsoa testiä. Taas negatiivinen. Se siitä sitten. Istuin lattialla vielä hetken ja tuijotin seinää. Miksi ei voi onnistua? Sitten vilkaisin testiä uudestaan - hetkinen, siinähän on vähän punaista! Aloin melkein kiljua riemusta. Tuijotin testiä vielä muutaman minuutin ajan, ja juoksin sitten herättämään Samin. Se hymyili väsyneesti ja käänsi kylkeä. Miehet. 

Sitten pitikin alkaa ottaa tarkistustestejä, koska ensimmäinen oli kuitenkin niin haalea. Seuraavana aamuna tuli jo selkeästi tummempi viiva, ja sitä seuraavana aamuna kokeilinkin digitaalista testiä, joka ilmoitti minun olevan raskaana 1-2 viikkoa. Olin onnellinen. Tai en. En uskonut siltikään olevani raskaana. Eihän ensimmäisestä yrityksestä voi tulla raskaaksi, en minä ainakaan! Keskustelupalstojen pelottelut kemiallisista raskauksista ja tuulimunista kummittelivat päässäni. Ei tämä voi sitä itseään olla. Tai jos on, tulee keskenmeno.

 Varovaisesti annoin itselleni luvan kuitenkin luottaa. Nyt olin oikeasti raskaana. Ekaa kertaa ikinä. Apua. Apua voiko tätä perua? (Alkutilanteesta piti muuten saada kuva, enkä voi uskoa, että olen ollut joskus noin pieni! Tuolloin sitä näki itsensä välillä jopa hieman pulleana, mutta nyt kun aikaa on kulunut ja raskauskiloja kertynyt, ei voi kuin sanoa, että tyhmä tyttö!)

 Pahoinvointi mulla alkoi melkein samantien. Päätettiin kuitenkin lähteä yhdessä kullan kanssa pienelle Tukholman-risteilylle. Yhdessäolo oli ihanaa - ja Tukholma niin kaunis. Ainoa vaan, että pieni budjetti + raskausrajoitukset syömisissä toivat hieman hankaluuksia.. Halvimmista vaihtoehdoista minun teki mieli vain salaatta, ja niissä oli paljon kiellettyjä ainesosia (raa'asta kananmunasta tehdyt kastikkeet, pastöroimattomat juustot jne.). Joka tapauksessa reissu oli ihana, ja jäimme haaveilemaan omasta pienestä kesäasunnosta Tukholmassa! ;D

Jouluaattoaamuna oksensin ekan kerran - juuri, kun yritin keittää elämäni ensimmäisiä riisipuuroja (tuskin tarvitsee mainita, että puurot paloivat pohjaan).. Siitä se päivittäinen oksentaminen sitten lähtikin. Aaton vietimme Samin kanssa kahdestaan kotona, ja joulupäivänä kävimme sukulaisissa. Takaisintulomatkalla oksensin monta kertaa autoon, ja päätimme hankkia sellaiset Sea band- rannekkeet, joiden pitäisi helpottaa raskauspahoinvointia. Kaikesta jouluun liittyvästä tulee muuten vieläkin paha olo, ugh. En pysty vieläkään ajattelemaan mitään jouluun tai talveen tai edes kevääseen liittyvää..

Onneksi oli joululoma - vietin nimittäin kaiket päivät sohvalla makoillen vati vieressäni. Alussa oksensin monta monta kertaa päivässä - edes nesteet eivät lopulta pysyneet sisällä. Onneksi muutaman viikon jälkeen pahoinvointi helpotti niin, että oksensin enää 1-3 kertaa päivässä. Se oli kyllä kauheaa. Koko ajan mahassa kiersi. Kaikki ruuan haju etoi. En pystynyt syömään oikein mitään lihaa, kaikki ällötti. Itketti - mitä tästä elosta ja olosta tulee, kun tämä jatkuu aina vaan? Sami piti musta huolta, kävi kaupassa ja toi kaikkea tarvittavaa, laittoi mulle syötävää, tiskasi, hoiti koiran ja kodin. Ihana mies, en olisi ikinä pärjännyt ilman..

Kaikki alkoi lopulta konkretisoitua ekan ultran jälkeen. Tässä se on, meidän pikku papu muutaman sentin pituisena. Tai Napoleon, niin kuin me sitä kutsuttiin. Näyttää ihan pieneltä tipun poikaselta.. :3 Oli helpottavaa nähdä, että masussani tosiaan kasvoi joku. Oikea ihminen. Tai avaruusolio, siltä se enemmän näytti.. :D

 Raskausmasukuvia piti ottaa joka viikko, tässä taitaa olla 12 viikkoa täynnä. Taisin kuvitella jotain jo näkyvän tässä kohtaa. xD

 Mulla tosiaan tuo oksentelu jatkui 24-viikolle asti, ja makasin sohvalla aina, joten perheen yhteinen ajanvietto kohdistui tuohon sohvalle. ;D Oikeastaan se oli ihan mysigt. 

 Jossain vaiheessa loma loppui, ja jouduin palaamaan kouluun, samoin Sami töihin (oli ollut intin jälkeen pari kk työttömänä). Oli kauheaa, kun Sami ei ollutkaan laittamassa mulle aamupalaa (oksensin sitä tehdessä). Välillä se kuitenkin yllätti mut esimerkiksi näin. :3

Pikkuinen pähkinämme kasvaa ja alkaa muuttua yhä enemmän ihmisen näköiseksi.. Olen erottavinani oikeanpuoleisessa kuvassa Samin piirteitä!

Hih, pieni pömppis alkaa jo näkyä! Ai että olen surkean näköinen, hädin tuskin jaksoin olla tossa peilin edessä pystyssä, kun heti alkoi oksettamaan. Voitte kuvitella, millaista oli käydä koulussa ja opiskella.. Edes suihkussa ei jaksanut käydä.

Tässä kohtaa masu tuntui jo ISOLTA, kun hame ei enää mennyt päälle.. Aika pikkuinen se minusta kyllä vielä tuossa on. x)

Koira makoili mun kanssa aina kotipäivinä (koulua oli 2-3 krt viikossa) sohvalla (ja sai muutamat suolaiset turhautumisen kyyneleet turkkiinsa).. Siitä sai ihanasti lohtua, karvakorva kuunteli aina. :)

Pahoinvoinnista huolimatta oli pakko opiskella. Mä olen kuitenkin sellainen ihminen, joka tykkää haasteista, joten otin tämänkin haasteen vastaan, ja kehitin mulle metodin, jolla selvitä elämästä. :D Pidin siis niitä Sea band-rannekkeita (eivät kamalasti auttaneet), ja aamulla kun heräsin, kävin siis ekana oksentamassa. Sitten juoksin äkkiä sohvalle, johon Sami teki mulle aamupalan, jos oli kotona. Kun aamupala oli saatu syötyä, suurin vaara oli ohi. Makoilin sohvalla vielä n. puoli tuntia, ennen kuin pystyin nousemaan. Meikkasin makuulteen (sen vähän, mitä jaksoin). Junaan otin syötävää. Kouluun päästyäni söin usein toisen aamupalan. Ennen lounasta söin välipalaa. Lounaan jälkeen söin välipalaa. Junassa oli välipalaa. Näin selvittiin kotiin asti. Ruuan kanssa piti varoa, ettei se ollut ällöä. Lihaa en siis oikein voinut syödä ollenkaan, tai tuli oksennus. Jauhelihassa kun on niitä pieniä sitkeitä juttuja..Hyi, tulee paha olo kun vaan ajattelee tuota aikaa.. Ihme kyllä, en jäänyt mistään jälkeen, ja vain muutaman tunnin jouduin skippaamaan pahoinvoinnin takia. Sain erinomaisia arvosanoja. Taisi tulla tuolta Taivaan Iskältä hieman apuja, en muuten olisi kyllä selvinnyt. ;D

Pahoinvoinnista huolimatta en ollut katkera. En pahemmin valittanut, yritin vain selviytyä. En tuntenut vihaa vauvaa kohtaan. Se oli meidän toteutunut unelma, lahja. Oma pikku pähkinä. Joillakin raskaus nyt vain on vaikeampi, ja mun keho on todella herkkä hormoneille, joten ei ihmekään. Sitäpaitsi olisi asiat voinut olla huonomminkin, olisin voinut olla vaikka sairaalassa tipassa. Tai vielä "pahempaa", ei raskaana ollenkaan! Ajattelin kaikkia niitä naisia, jotka eivät vain tulleet raskaaksi, vaikka miten yrittivät, ja koin itseni onnekkaaksi. Nyt ei saanut valittaa.

On se masu jo vähän kasvanut. :) Vitsi olen pahoinvoivan näköinen tuossa oikeanpuolimmaisessa kuvassa! ;D

Viikolla 19 mun olotila alkoi olla jo niin hyvä, että päätin aloittaa blogin pitämisen pitkän harkinnan jälkeen. Samaan aikaan julkistimme raskausuutiset myös Facebookissa. Vanhemmille me oltiin julkistettu uutiset jo aikaisemmin, eikä kukaan niistä olisi voinut olla enemmän innoissaan! 

Puolet raskaudesta takana. Rakenneultrassa vauva paljastui (varauksella) tytöksi. Oltiin tosi onnellisia - omasta pikku prinsessasta oltiin haaveiltu! Ultrasta ei ole kuvia, hölmöä kun ei saatu kuvia kuin jostain jalan ja sydämen osista.. Hah, onpa tuo masu vieläkin kovin pieni!

Ekat ikiomat, uudet, vauvanvaatteet! Tuo asu on vielä nykyäänkin mun suosikki (otan sen sairaalaan mukaan vauvalle kotiutumisasuksi)!

20-vee synttäreilläni sain olla raskaana. Hubaa! Tossa kohtaa muuten aloin kasvattaa suoraa otsistani sivuotsikseksi. En vieläkään osaa päättää, kumpaa pitäisi. Kumpi sopii mulle paremmin?

Vappuna jaksoin mahani kanssa jopa hyppiä LZ7:n keikalla. ;D

Äitiyspakkauksen saaminen oli aika huippujuttu! Raskaus ja vauvan tulo tulivat todella paljon konkreettisemmiksi.. Hienoa, että Suomessa vielä tämmöisiä järjestetään!

Koulussa monet opettajat tuijottivat mun mahaa, mutta jotkut ihan avoimesti kyselivätkin mun vointeja ja laskettua aikaa. :) 24-viikon jälkeen en enää oksennellut, joten elämä alkoi pikkuhiljaa voittaa. Sen sijaan sain kiusakseni kovat mahakivut, jotka ilmeisesti johtuivat sisäelinten puristumisesta. Kivut tuntuivat (ja tuntuvat edelleen) siltä, kuin olisi jumissa vatsalankkuasennossa. Oppitunnit vietin usein seisten, niin kipua ei tullut niin paljon..

Äitiysvaatteita en hankkinut ihan hirveästi. Osa mun pitemmistä topeista meni aika pitkään päälle (muutama viikko sitten kyllä tosin jopa äitiysvaatteita piti alkaa isontamaan). Tänkin kesän mä olen selvinnyt vain ihan muutamalla vaatekappaleella.. Hassua, mihin ihminen pystyy, kun on pakko!

Muistatte varmaan, että Sami oli siellä sivarin koulutusjaksossa sen toukokuun. Voi että mä ikävöitsin sitä, mutta aika meni kyllä silti aika nopeasti. :) Sitten se teki mulle siellä tuollaisen korun äitienpäivälahjaksi. :3

Kesäloma alkoi mulla toukokuun lopussa. Olin etukäteen kuvitellut viettäväni koko kesän vain rannalla lekotellen ja nautiskellen - ihanaa, ei töitä, kerrankin! Karuksi totuudeksi ilmeni kuitenkin se, että ihan sairaan kuumana kesänä mä en todellakaan ole asettanut varvastanikaan rannalle. Ei sillä, että mulla olisi mitään mahdollisuuksia sellaiselle päästäkään, auto kun on Samilla aina töissä päivisin. Eli tuli hieman tylsä kesä, mutta onneksi mulla oli pari lastenleiriä siinä alussa, niin ei koko aika ole ihan vain ollut joutenoloa.Ja nyt loppuraskaudesta olen nähnyt aika paljon kavereita, Verakin vie mua aina kahville! ;D

Siis kattokaa nyt tätä. :D Miten tuo kuva voi vääristää noin paljon? :D

 Kesäjuhlissa käytin tuota M-kokoista "tavallisten naisten" mekkoa Seppälästä. Se on ollu tarpeeksi pitkä mahan kasvaessakin. Aika kätsy, menee myös kaupungilla, kylässä tai vaikkapa siellä rannalla (not, alastikin on liian kuuma). :)

 

Loppuraskauteni te tunnettekin aika hyvin. Rv 30 lähtien ramppasin siellä äitipolilla kovien supisteluiden takia. Onneksi täysaikaisiksi ollaan jo päästy, eli nyt noista kovin kipeistä ja säännöllisistä supistuksista ei tarvitse välittää - sen kuin menee vaan synnyttämään, kun aika koittaa!

Tänään on siis tasan kaksi viikkoa laskettuun aikaan. Aika on mennyt aivan vilahtamalla ohi (vaikka alussa mietinkin miten kukaan jaksaa odottaa neljäkymmentä viikkoa vauvaa). Raskauteni ei ole todellakaan ollut helppo: ensin 24 viikkoa oksentelua, sitten tulivat ne kauheat mahakivut, sitten liian aikaiset supparit.. Ja nyt niitä kipeitä supistuksia on joka päivä, ja aina saa alkaa miettiä joko tulee lähtö, eikä se ikinä tule.. Mutta jos saisin valita, kokisinko raskauden uudelleen, vastaisin epäröimättä kyllä. Sillä onhan se palkinto eittämättä aika kullankallis!

Toivottavasti tykkäsitte lukea raskaustarinaani, eivätkä suttuiset kuvat liiaksi häirinneet. :) Nyt odottelen mussukkaani kotiin, ja sitten lähdemmekin kangaskaupoille.. Unipussi, täältä tullaan!

ps. Eilisellä neuvolakäynnillä kaikki oli hyvin, ja nyt vauva on kiinnittynyt lähtöasemiinsa. Jäiks!