Synnytystarina vol. 2

Hellurei taas hetkeen! Siiri on ollut koko viikonlopun mummalla yökylässä, ja me ollaan miehen kanssa otettu siitä ilo irti nukkumalla niin paljon kuin mahdollista. Vauva tosin heräilee aika paljon öisin (myös syöttöjen, joita kahden tunnin välein, välissä). Unta ei siis öisin ihan hirveästi saa, mutta mies, joka ei imetä ja heräile jatkuvasti öisin, on sitten ottanut pojan aamuisin kanssaan alakertaan, jotta saisin nukkua vähän pidempään aamulla! Ollaan myös parina yönä menty nyt tosi aikaisin nukkumaan, ja huomaan kyllä ihan selkeän muutoksen olotilassa! Joskus se on pakko vaan uhrata se yhteinen aika ja mennä aiemmin nukkumaan, jotta jaksaisi vähän paremmin sitten päivisin. Ja onhan se yhteinen aika sitten laadukkaampaakin pirteämpänä...

Ajattelin nyt kuitenkin muistella teille hieman synnytystäni, se kun oli tälläkin kertaa niin jännä! Antakaa anteeksi, jos en muista kunnolla, kun pää on aika sumea taas...Laitan sekaan ainoat kuvat, mitkä synnytyksestä muistettiin ottaa, ja ne on kaikki tietenkin vasta synnytyksen jälkeen otettu...

Raskausviikot 39+2, lätkän MM-kisat. Puuhailen meille lämpimiä voileipiä, on kamala nälkä taas kerran. Olen muutenkin viime päivinä ollut todella nälkäinen, ja syön koko ajan (varmaan jotain synnytykseen valmistutumista, näin jälkikäteen ajatellen). Miestä väsyttää, se nukahtaa sohvalle jo ennen kuin peli on kunnolla edes alkanutkaan. Minua on parina edellisenä päivänä supistanut aika kipeästi aina jonkin aikaa, mutta aina ovat lopulta lopahtaneet. Mussutan ananaskinkkuaurajuustolämppäriä sohvalla, kun alan tuntea niitä kipeitä supistuksia taas. Kello on puoli yhdeksän. Pysyn rauhallisena, melkein lakonisena, eivät nämä ole ennenkään mitään tarkoittaneet. Tunnin kuluttua supistusten alkamisesta alan sittenkin kellottaa niitä, ensin supistukset tulevat 10 minuutin välein, sitten tihenevät viiteen minuuttiin.

Iltapesujen jälkeen istahdan sängylle miettimään. On sellainen olo, että kohta tulee kyllä lähtö, että nyt taitaa alkaa tämä homma viimein etenemään (viikkoja oli jo supistellut, joskin vähemmän kipeästi kuin nyt). Juttelen puoliuniselle miehelleni, joka torkkuu siinä vieressäni, että kohta varmaan menee lapsivedet. Kahta minuuttia vailla yksitoista illalla siinä sängyllä edelleen istuessani tunnen sen saman tutun holahduksen kuin esikoisen ajoilta. "Hahaa, nyt ne meni!", huudan miehelle, joka vain tyytyy murahtamaan, että oliko just nyt pakko, kun haluan nukkua. Naureskellen alan valmistella sairaalakassia, käyn läpi uudestaan vauvan kotiutumisvaatteet, pakkaan itselleni hammasharjan ja -tahnan ja muut hygieniakamat. Jonkin ajan kuluttua soitan synnärille, että mitäs tehdään (edelleen supistaa ehkä 4 minuutin välein). Sanovat, että saa alkaa tulemaan. Kutsun äidin lapsenvahdiksi esikoiselle. Käydään vielä kävellen katsomassa missä Siirin hoitopaikka on, mikä on aika tunnelmallista, kun on kevät ja viileä yö, joskin pikkuhiljaa valuva lapsivesi vähentää illuusiota huomattavasti...


Puoli yhden aikaa yöllä saavumme synnytysvastaanotolle, ja minut laitetaan käyrille. Supistuksia ei enää piirry kovin usein käyrille, eikä kohdunsuun tilanne ole yhtään muuttunut muutaman viikon takaisesta, mutta kanava on vähän lyhentynyt. Lapsivesitesti on kuitenkin positiivinen. Saan sairaalan mekon ja aamutakin, ja meidät viedään tarkkailuhuoneeseen. Saan kankkuun oxanest-piikin helpottamaan supistuskipuja, jotta saisin nukutuksi.

Uni ei tullut kyllä koko yönä, supistukset haittasivat sen verran unta. Puoli neljän aikaa yöllä nousen käydäkseni vessassa, kun matkalla alkaa yhtäkkiä valua lämmintä nestettä pitkin reisiä. Sairaalan maxipad-side on aivan kastunut, ilmeisesti kalvot rikkoutuivat nyt kunnolla.
Aamulla supistukset ovat muuttuneet kipeämmiksi, mutta niitä tulee edelleen vain 7-10 minuutin välein. Turhauttaa. Yhdeksän aikaan tarkistetaan taas kohdunsuun tilanne, ei muutoksia. Kätilö puhuu, että illalla yhdentoista aikaan aletaan laittaa oksitosiinitippaa, jos synnytys ei ala käynnistyä.

Lounaalle pääsen kello 11, supistukset ovat nyt muuttuneet taas kipeämmiksi, ja on pakko hytkyä paikallaan syödessäkin. Ensin meinaa alkaa nolottaa, kun ruokalassa on muitakin, mutta sitten muistan, että kaikenlainen hytkyminen ja vaikertaminen ovat ihan normaali näky tässä ympäristössä. Lounaan jälkeen pääsen ammeeseen kokeilemaan, josko lämmin vesi auttaisi vähän helpottamaan supistuskipuja. Lillun ammeessa kolme tuntia (välillä tosin käyn syömässä ja käyrillä).

Neljän maissa alkaa tulemaan todella kipeitä supistuksia 3-5 minuutin välein. Viiden maissa kätilö tulee kertomaan, että ei se lääkäri tänään mitään käynnistelyjä aloita, eikä myöskään tule tutkimaan kohdunsuuta (vaikka siitä oli ollut puhetta), että "se olisi aivan turhaa tässä tilanteessa". Minua alkaa pikkuhiljaa jo harmittaa koko homma, ja sitten se kätilö vielä töksäyttää noin. Että kiva tässä kärsiä kivuista ja ilmeisesti ei synnytys hänen mielestään ollut edes käynnissä. Siinä samassa, kätilön vielä mumistessa jotain seinään päin, alkaa aivan jäätävät ja tuskaiset supistukset. Alan itkeä, osittain varmaan harmistuksesta, osittain kivusta, joka yllättää minut ihan täysin. Huudan ja puristan miehen kättä, vollotan kuin pikkulapsi. Kätilö, järkytykseltä toivuttuaan, tuo tens-laitteen, joka auttaa kipuihin sen verran, ettei enää tarvitse sentään itkeä. Miehen kyllä pitää joka supistuksen ajan puristaa kättäni rystyset valkoisena..Jossain vaiheessa saan taas kipupiikin kankkuun, mutta kun supistusten kipeys taas voimistuu, panikointi alkaa uudestaan. Jossain vaiheessa opin hengittämään niiden aikana, enkä taistellut enää kipua vastaan, mikä saa minut rauhoittumaan hetkeksi.

Yhdeksän aikaan illalla kivut ovat jo aivan helvetilliset, ei auta hengittely, ei auta tens. Alan jo miettiä, että tähänkö tuli nyt mun loppuni, näin mä kuolen. Kohdunsuun tilanne ei ole muuttunut vieläkään, mutta kanava sentään on hävinnyt. Lääkäri väläyttelee aamulla odottavaa leikkausta, jos nyt ei lähtisi aukeamaan. Pyydän päästä suihkuun, keinot alkavat olla jo vähissä.

Nojaan suihkun seinään, yritän saada tulikuuman vesisuihkun osumaan mahalle ja selälle samaan aikaan. Itkettää. Paniikki alkaa taas nostaa päätään. Jokaisen kipeän supistuksen myötä alan tulla yhä epätoivoisemmaksi. Pakko päästä täältä pois, pakko saada joku kivunlievitys, mietin. Kauhu iskee tajuntaan, miten pääsen suihkusta pois ilman tens-laitetta? Soitan hoitajan paikalle. Hoitaja ehdottaa uutta oxanest-piikkiä. Jos se ei auttaisi, voitaisiin kokeilla epiduraalia. Sanon ei, epiduraali nyt! Oxanestistä ei ole ollut koko aikana mitään apua. Kätilö myöntyy, pääsen suihkusta suoraan synnytyssaliin. Paikalle tulee anestesialääkäri, joka alkaa jutella mukavia. Käpristyn kivusta, älkää siinä rupatelko, vaan nyt sitä lääkettä tänne, mietin mielessäni. Lääkäri ottaa aikansa, niin kuin englanniksi sanottaisiin, ei pidä mitään kiirettä. Puoli yhdentoista aikaan illalla lääke saadaan vihdoin selkärankaontelooni, vai minne se nyt ikinä laitetaankaan.Ensin tosin joudun käpristymään kamalan pieneen sikiöasentoon ison mahani ja hirveiden kipujeni kanssa, jotta neula saadaan paikalleen. Kun aine alkaa vaikuttaaa, tuntuu hyvältä. Paineentunne on kuitenkin melkoinen.

Vartin kuluttua epiduraalin laitosta kohdunsuu on auennut kolmeen senttiin, eli kaksi senttiä on auennut viidessätoista minuutissa. Yhden epiduraalin takia. Vauva on myös viimein kiinnittynyt. Kipua en tunne hetkeen ollenkaan, ainoastaan vihlontaa kohdunsuulla, ja "kakkahätää". Oksentelu jatkuu kuitenkin, vaikken tunne kipua. Ilmeisesti supistukset saavat sen aikaan, vaikka en paljoa mitään tunnekaan. Tunnin kuluttua epiduraalin laitosta tunnen sen tehon lakkaavan, kipu alkaa tulla takaisin. Kätilö tarkistaa kohdunsuun, se on auennut lisää ja vauva tullut lähemmäs. Uutta satsia luvataan vasta puolen tunnin kuluttua. Hyväksyn asian, mutta jo vartin päästä alkaa huudattaa ja itkettää, kipu on aivan jäätävää jälleen.

Puolen yön aikaan saan uuden epiduraaliannoksen, tällä kertaa kokonaisen, ensimmäisellä kerralla sain vain harjoitusannoksen. Kohdunsuu on auki 6 cm. Hetken aikaa tuntuu hyvältä, mutta pian jäätävä paineentunne ja vihlonta puskee läpi. Puoli yhden aikaa olen 8 cm auki. Kätilö haluaa kokeilla kohdunsuuta supistuksen aikana, ja innostuu, kun huomaa, että vauva on jo tekemässä lähtöä ulos. Varttia vailla yksi huomataan, että kohdunsuu alkaa olla kokonaan auki, kymmentä vailla alan ponnistaa. Ihan kamalan tuntuista. Ihan kamalaa. Ajattelen vain, että näin minä kuolenkin. Ponnistukseen. Pitää ponnistaa iso vauva alapäästä ulos, Miten naiset pystyy tähän. Miksi lähdin tähän lastenhankinta-juttuun mukaan. Minut on harhautettu. Aivopesty. Jokainen muka pystyy tähän. Ei. Ei. Never again. Samaan aikaan ponnistelen aina supistusten tullen, ja niitä tulee USEIN. Ensimmäinen supistus ei ehdi edes kunnolla alta pois, kun jo tulee seuraava. Ja ne ovat kipeitä. Ai että ne ovat kipeitä. Mietin vaan, kun naiset ovat kertoneet, että puudutteet ovat olleet niin hyvät, etteivät ole kuulemma tunteneet mitään supistusten aikana. Mietin vain, missä ne minun puudutteet ovat, minunkin piti olla synnyttäessäni täysin kivuton! Missä minun spinaalit ja kohdunkaulan puudutteet, häh?! Samaan aikaan ponnistan reippaasti, saan jopa kokeilla vauvan päätä, se on pehmeä, hyi. Vielä kerran, huutaa kätilö, ja ponnistan tosi kovaa, alaspäin pitää ponnistaa, sanoo kätilö. Ja minähän ponnistan. Ja tunnen kuinka vauva tulee sieltä ulos, hyi, sieltä se tulee ja sattuu vähän, mutta samalla tunnen huojennusta että NYT se tulee. Ja minä synnytin alakautta, ihan itse synnytin omilla supistuksilla, vaikka olin taas odottanut pessimistisenä, että leikkuriin jouduttaisiin. Ja vauva on iso ja punainen ja vähän limainenkin, mutta ihana, koska se on minun vauva. Näyttää muuten isältään.

Kahdeksan minuuttia meni lopulta ponnistusvaiheeseen, 00:58 poika tulee ulos. Ei muuten edes rääkäise. Hiljainen vauva, mietin,sellainen rauhallinen, niinkuin isänsä. Isi leikkaa napanuoran, ja sitten tarkastellaan yhdessä mun isoa istukkaa, joka syntyy seitsemän minuuttia vauvan jälkeen. Saan vauvan paitani alle, se on vähän likainen, mutta ei haittaa, koska se on ihana ja se on mun vauvani.

Oksennan edelleen, tällä kertaa jälkisupistusten voimasta. Harmittaa, mulla oli koko synnytyksen ajan niin kova jano, että olisi ollut kiva nyt viimein juoda, mutta mikään ei pysy sisällä. Kätilö ompelee pari tikkiä kahteen liamakalvon pintanirhaumaan, ja jättää meidät kolmin. Kolmen aikaan saamme juhla-aterian, mutta kummallakaan ei ole oikein nälkä. Miehellä ei kaiken sen veren jälkeen (oli koko ponnistusvaiheen katsomassa), mulla ei pahoinvoinnin takia. Mutta kaikki on hyvin, vauva on muuten ihan samankokoinen kuin siskonsa (tai no 20 g kevyempi, mutta syntyihän hän yli viikon ennen siskoaan). Kätilö kehuu, kuinka reipas synnyttäjä olin. Ja olen tyytyväinen, pärjäsin, vaikka sattui, ja viimein sain synnyttää alateitse, ja vieläpä ilman mitään käynnistyksiä tai muita juttuja. Että mun keho osaakin synnyttää! Ja Sami oli koko synnytyksen koko ajan tosi hyvänä tukena, puristi mun kättä, auttoi hengittämisessä, tsemppasi, eikä sanonut mitään tyhmää.

Vauva tajuaa heti imetyksen jujun salissa. Jes, tämä käykin helposti, ajattelen tyytyväisenä. Pääsen osastolle, ja kun astun huoneeseen, yksi päivällä ruokalassa tapaamani nainen moikkaa minua. Naurahdamme hieman, olimmehan yhdessä sopineet, että seuraavaksi nähtäisiin vauvojen kanssa.

Nyytti on maailmassa :)

Tulin vaan kertomaan tännekin, että tänään kotiuduttiin ison pienen nyytin kanssa! Pituutta pojalle tuli 52cm ja painoa 3800grammaa, eli lähes tasan sama kuin (reilu viikkoa myöhemmin syntyneelle) siskolleen! Synnytyksestä kerron lisää kunhan vauvan nuuhkuttamiselta maltan, mutta sanotaan näin: sairaalantulemisestamme 24,5 tunnin kuluttua vauva oli maailmassa. :)

Siiri on rakastunut veljeensä, haluaisi koko ajan olla vain pusimassa, halimassa, silittelemässä ja pitämässä sylissä! Ja vauva vaan haukottelee..

Synnytyksen jälkeen

Tämän postauksen kaikki kuvat ovat melkein kahden viikon takaa, suokaa siis anteeksi, on ollut hieman mahdotonta yhdistää pikkuvauva-arki ja bloggaaminen. Tuntuu, että koko ajan saa olla imettämässä tai vaihtamassa vaippaa - ja jossain välissä pitäisi tehdä kotitöitä, nukkua ja syödä itsekin. Yritän kyllä mahdollisuuksien ja voimavarojeni mukaan blogata mahdollisimman usein, mutta ymmärtänette kuitenkin resurssieni rajallisuuden tällä hetkellä. :) Mutta nyt palaamme siis takaisin sairaala-aikaan!

 Sairaalassa oli kivaa. Nappia painamalla sai apua imetykseen ja rintaraivareihin, tai mihin sitä ikinä nyt sillä hetkellä sattui tarvitsemaankaan. Ruoka oli aina valmiina oikeaan aikaan, ei tarvinnut kuin pyytää miestä hakemaan se hakea se kärrystä. Vauva nukkui paljon, hoitajat olivat mukavia. Päivät kuluivat tietyin rutiinein - aamulla puoli kahdeksan maissa hoitaja tuli antamaan mulle aamulääkkeet (sektion kokeneet tietävät sen kivun määrän), sitten vähän imeteltiin ja ihmeteltiin, syötiin aamupala, punnittiin vauva, kävin suihkussa (yksi päivän kohokohdista!), sitten saattoi olla jotain ohjelmaa, esim. fysioterapeutin "luento" synnyttäneille äideille. Kohta oli taas ruoka. Perhehuoneessa kolmistaan oman pikkuperheen kanssa oli mukava vain makoilla ja katsella telkkaria, tai nukkua. Ei tarvinnut siivota tai huolehtia kotitöistä. Sai vain olla ja nauttia uudesta ihanasta vauvasta. Illalla katseltiin miehen kanssa kahdestaan jotain hömppäsarjaa, kun vauva nukkui. Iltalääkkeet tulivat puoli kymmeneltä.

Vieraita taisi käydä joka päivä tytön luona. Kaikki rakastuivat pienokaiseen niin paljon. :3 

Ekoina öinä tyttö ei suostunut nukkumaan omassa sängyssään, vaan halusi olla äidin lähellä tissillä koko ajan. Välissä aina torkuttiin. Viimeisenä yönä muistaakseni saatiin tyttö nukkumaan sairaalan kopassa, ja se oli luksusta jos mikä. Vauvan vieressä on nimittäin aika mahdoton rentoutua ja nukahtaa..

Tosiaan jo keskiviikko-iltapäivänä saimme tuon perhehuoneen, missä myös Samilla oli oma sänky. Huoneessa oli myös hoitopöytä, kaappi tavaroille, ja oma wc.

Kotiin päästiin jo lauantai-aamuna, kun kaikki sujui meiltä niin hienosti, ja vauvan paino nousi mallikkaasti. Perjantai-aamuna tosin sattui sellainen episodi, joka jäi kalvamaan mieliämme vielä aika pitkäksi aikaa. Vauva oli tehnyt yöllä kolmet kakat, enkä ollut ehtinyt vielä imettää häntä ennen aamupunnitusta. Paino oli laskenut 4 grammaa alle sallitun kymmenen prosentin rajan. Hoitaja kauhisteli asiaa, katseli nukkuvaa vauvaamme ja totesi hänen olevan "ihan veltto", että "eihän se jaksa enää syödäkään". Olimme Samin kanssa ihan kauhuissamme. Miten näin pääsi käymään? Aloitimme sitten tiheän, kahden tunnin välein tapahtuvan, imetyksen. Illalla vauvan paino oli noussut jo 100 grammaa, joten mitään huolen aihetta ei todellisuudessa ollut ollutkaan. Seuraavana aamuna paino oli jo niin hyvä, että pääsimme tosiaan kotiin, kun minäkin pärjäsin jo tavallisten kipulääkkeiden voimalla. (Täytyy myöntää, että seuraavat päivät kotona ahdistuimme, jos vauva nukahti tissille. Onneksi neuvolantädin punnitessa vauvan (viiden vuorokauden ikäisenä), tämä oli jo ylittänyt syntymäpainonsa, joten huolemme oli turha).

 Sairaalassa ollessamme ulos oli tullut jo syksy, joten aika pian kotiutumisemme jälkeen oli lähdettävä hakemaan vauvalle sopivan kokoista "välikausihaalaria". H&M:stä löysimmekin tuollaisen tosi söpön karhupuvun. <3 Pian lähdimme myös lenkkeilemään. Ihmettelin, kuinka hyvin jaksoin jo kävellä vaikka pohkeeni ovatkin pitkän makaamisjakson jäljiltä ihan tikut! Sektiohaavan takia saan alkaa juosta ja jumpata vasta, kun synnytyksestä on kahdeksan viikkoa aikaa. Nyt saan tehdä reippaita vaunukävelylenkkejä. :) Tähän mennessä ollaan muuten huomattu, että tyttö rakastaa olla vaunuissa ja turvakaukalossa! Ostosreissut hän vain nukkuu, samoin vaunulenkit. Helppoa!

Heti kotiintuloiltana tyttö pääsi ensimmäiseen kylpyynsä kotona. Ostimme tuollaisen kylpytuen Citymarketista, sen avulla lasta ei tarvitse kannatella hankalassa asennossa. Tyttö rakasti lämmintä vettä niin, että ihan nukahti ammeeseen! Hän halusi ilmeisesti olla kylvyssä ihan omassa rauhassaan, äidin ja isin pesevät kädet eivät oikein innostaneet.. 

Huomenna (jos ehdin kirjoittaa) ajattelin kertoa enemmän painosta ja palautumisestani, sekä vauvan kehityksestä (onhan hän huomenna jo kaksiviikkoinen!). Nyt täytyy kuitenkin vielä kertoa muutama asia synnytykseen ja äitiyteen liittyen, mikä mua lopulta yllätti aika paljon (vaikka luulinkin tietäneeni kaiken jo etukäteen).

-Synnytys sattuu. Ihan totta se tekee kipeää, ei sitä osaa kuvitella etukäteen. Ja jos oksentelen ensimmäiset 24 viikkoa raskaudessa, oksennan myös taatusti kaikki päiväni synnytyksessä.

-En huutanut ja kiroillut synnyttäessä. En edes sättinyt miestäni, niinkuin telkkarissa.

-Pieni vauva on oikea tissitakiainen. Kuvittelin kai, että niillä olisi heti joku rytmi.

-Sektiohaava on tosi kipeä aluksi. Niin kipeä, ettei voi liikuttaa itseään oikein mihinkään suuntaan. Ja sitten kun se on vähän parantunut, nauraminen ja aivastaminen sattuu ihan jäätävästi. Opin, että leikkauksessa kudokset voivat jotenkin kovettua ja tulla kipeiksi. Opin myös, mihin vatsalihaksia tarvitaan (esim. sängystä nousemiseen).

-Miltä oman lapsen syntymä tuntuu. Uskomattomalta. Ihan oikeasti.

-Äitiyteen liittyy hirveästi erilaisia tunteita. Myös niitä negatiivisia. Alkaa ahdistaa, kun ei ehdi eikä jaksa enää tehdä samoja juttuja, mistä ennen nautti. Ei vain pysty keskittyä. Mutta se menee kuulemma ohi.

-Yllätyin myös tyytyväisyydestä vartalooni. Kun synnytyksen jälkeen esimmäistä kertaa kävin suihkussa ja katsoin peilistä hieman roikkuvaa etureppuani, minut valtasi ihmeellinen hyvänolontunne. Minä olen äiti. Saan näyttää miltä tahansa.

Synnytystarina, pt 2

Uskomatonta, että mulla on jo viikon ikäinen pikkuprinsessa (joka tällä hetkellä tuhisee parvekkeella)! Vauvan kanssa aika kuluu kyllä niin nopeasti. Toisaalta tuntuu kuin olisin ollut äiti jo iäisyyden! Mä olen jo mielestäni aika hyvin omaksunut äidin roolin, ja niin kuulemma tuo miehenpuolenikin isänroolin vaikka kyllä siltä välillä vielä lipsahtaa "Sami", kun se puhuu itsestään vauvalle. Mutta nyt siis väsäsin teille synnytystarinan part 2, enjoy!

Yhden aikaan yöllä lääkäri siis päätti, että nyt suoritetaan kiireellinen keisarinleikkaus pysähtyneen synnytyksen vuoksi. Myös Sami sai sairaalavaatteet, ja mut siirrettiin uuteen sänkyyn. Uusi epiduraali sai pitää mut kivuttomana toistaiseksi. Alla video, jonka kuvasin lääkepöhnässä juuri ennen leikkausta! ^^

Mut vietiin leikkaussaliin jonkin ajan kuluttua, kun sali oli saatu siivottua edellisen operaation jäljiltä. Huone oli täynnä kaikenmaailman hoitajia ja kirurgeja. Mut laitettiin makaamaan kovalle "sängylle", mun sormeen laitettiin se happitason mittauslaite ja mun toisesta kädestä otettiin parin minuutin välein verenpaine automaattisesti. Lisäksi mut puudutettiin aika lujasti, jonka jälkeen lääkäri siveli mun mahaa eri puolilta märällä rätillä ja kysyi, tunnenko mitään. Lääkkeet vaikuttivat niin, että ruumiini tärisi kauttaaltaan ihan hirveästi. Henkisesti oli kuitenkin hyvä fiilis ja adrenaliinit virtasivat kovaa. Sami ja kätilöni tulivat hetken kuluttua paikalle. Rintakehäni kohdalle laitettiin iso "verho" peittämään näkymät. Sami tuli mun viereen istumaan ja pitämään kädestä. Meille laitettiin hassut hatut, ja mä sain vielä sellaisen hengitysmaskin antamaan lisähappea vauvalle. Sänkyä kallistettiin niin, että makasin ihan vinossa. Mä pulisin hermostuneesti koko leikkauksen ajan ja kyselin hoitajilta ja lääkäreiltä kaikenlaista. Taisin jopa lääkepöllyissä huudella niitä Putouksesta tuttuja "Nyt-se-on-auki-ja-nyt-se-on-kii"- vitsejä. Huoh. :D Kysyin jopa, että joko on tehty viilto! Mulle vastattiin, että pää on jo syntynyt. Huh. Olipa hyvä, ettei leikkaussalissa ole tapana kertoa mitä tehdään, niin kuin aina vaikka verikoetta otettaessa (nyt nipistää vähän). Hoitajat naureskelivat, että enkö mä ollut kuullut, kun he olivat kauhistelleet sitä, että ehkä leikkasivat vauvan korvaa! No en ollut juu. 

En tosiaan muuten tuntenut mitään, paitsi paineentunnetta, kun vauvaa vedettiin ulos kohdusta. Kohta pöydälle vietiin kirkuva lapsi, ja me huudettiin Samin kanssa, että kumpi tuli. No tyttö tietenkin. :3 Kun näin kaukaa sieltä sängyltä ensimmäistä kertaa oman lapseni, tunne oli, kliseisesti sanottuna, sanoin kuvaamaton. Ikään kuin pelästyin, positiivisesti. Ja purskahdin hillittömään (mutta onnelliseen) itkuun. Miten tuo pieni kirkuva mytty voi olla minun lapseni?

Vauvalta katsottiin apgarpisteet, joita hän sai 9/9. Yksi piste meni väristä, kun hän hieman sinersi. Kaikki muu oli erittäin hyvin. 

Vauva kapaloitiin ja tuotiin rintakehälleni pariksi minuutiksi ihmettelemään. Voi että hän oli ihana! En voinut kuin pusutella ja ihastella tuota söpöä möykkyä. Mielestäni hän näytti vastasyntyneenä todella paljon minulta vauvana. 

Sitten kätilö ja Sami lähtivät vauvan kanssa tavalliseen synnytyssaliin pesemään ja punnitsemaan pienokaistamme. Pituus tosiaan oli 52 cm, paino 3822 g ja pään ympärys 36 cm. Tällä aikaa minut kursittiin kokoon ja vietiin heräämöön tarkkailuun. Sain lääkkeitä (mm. tärisemiseen), verenpainettani mitattiin koko ajan edelleen, samoin happiarvoja, ja kun kaikki näytti olevan kunnossa, pääsin synnytyssaliin vauvani luo. Vertakin menetin leikkauksessa kuulemma tosi vähän! Sami sai antaa vauvalle heräilyni aikana kenguruhoitoa paljaalla iholla. Hän sai myös tämän kuuluisan "juhla-aamiaisen", joka annetaan aina synnytyksen jälkeen. Minä en saanut. :/

Toisaalta sekään ei haitannut, kun sain näin ihanan nyytin heti rinnalleni. <3 Maailman paras lahja!

Jatkuu seuraavassa osassa, silloin luvassa vähän juttua sairaala-ajasta ja toipumisestani. :)

Synnytystarina, osa 1

Vihdoinkin ehdin ehkä vähän aikaa kirjoittaa sitä odotettua synnytystarinaa. :) Meidän viiden vuorokauden ikäinen rakas nukkuu tuossa vieressä, joten siihen asti mulla on aikaa, kunnes nälkä tai kakka yllättää pikkuisen. Sairaalassaoloajan ajattelin jakaa nyt kolmeen postaukseen, muuten tästä tulisi aivan megaylipitkä. Luvassa hyvin paljon epähehkeitä kuvia, joten enjoy!

Lauantai-iltana 23.8. (rv 40+1) mä olen juuri käynyt saunassa, ja Sami tulee kotiin työkeikalta siinä yhdeksän aikoihin. Katsotaan Frendejä DVD:ltä, mulla on mukavan rento olo. Mua on supistellut aika kipeästi siinä koko illan säännöllisestikin, ja kymmenen aikoihin supistukset voimistuvatkin jo aika koviksi. Puoli yhdentoista aikaan illalla tunnen, kun jotain holahtaa housuihin. Nousen sohvalta, ja lapsivettä valuu reisiä pitkin ja sotkee lattiat matkallani vessaan. Sami sanoo, ettei ikinä ole siivonnut mitään niin limaista. Ei ole epäilystäkään, etteikö neste olisi lapsivettä, se on vaaleanpunaista, ja sitä tulee paljon. Hihkun innoissani,  ja Sami valittaa, kun sotken koko ajan paikkoja, kun en pysy paikoillani. Soitan synnärille, jossa meitä pyydetään pikkuhiljaa alkamaan valua paikalle, koska mulla on se streptokokki. Katsotaan Frendi-jakso loppuun, ja sitten täydennän vielä kaikessa rauhassa sairaalakassiani. Jännitys alkaa jo kasvaa.

Sairaalaan lähdössä, hymy vielä herkässä. Jännittää!

Saavumme synnytysvastaanotolle puoli 12 ja pääsen heti käyrille. Saan myös kämmenselkääni kanyylin, johon aletaan tiputtaa antibioottia. Kohdunsuu ei ole auennut yhtään, joten mut siirretään tarkkailuhuoneeseen yöksi kipulääkkeiden kera. Sami lähtee kotiin yöksi.

Seuraavana päivänä (40+2) kovat supistukset alkavat taas klo 14. Saan uuden kipupiikin kankkuun seitsemältä illalla. Se tekee olon humalaisen sekavaksi. Alan oksennella. Neljän maissa yöllä tehdään taas sisätutkimus, ei muutosta. Alan olla tosi kipeä. 

Pahoinvointi.com

40+3 ja monta täysin valvottua yötä takana. Itkettää. Miksei mitään tapahdu? Eikö jotain pitäisi jo alkaa tehdä, lapsivesien menosta kun on jo niin kauan aikaakin. Kätilö tekee sisätutkimuksen aamulla kahdeksan jälkeen, ja yllätyksekseni olenkin jo sormelle auki. Ihanaa, edistystä vihdoinkin. Alan taas oksennella hillittömästi, edes nesteet eivät pysy sisällä. Neljältä alan olla jo niin kipeä, että pääsen synnytyssaliin. Saan kipuepiduraalin ja kalvot puhkaistaan kunnolla. En voi uskoa, kuinka paljon sitä vettä vain tuli ja tuli! Olo on hehkeimmillään, kun vessaan mennessä jalkojen välissä pitää pitää sellaista alustaa, tai "vaippaa", ja tippalaitteet pitää ottaa aina mukaan.En ole päässyt suihkuun moneen päivään. Selkäni ja kämmenselkäni on täynnä kanyyleitä ja minusta otetaan kaksi kertaa päivässä verikoe.  Kohdunsuun tilanne on edelleen sama illalla yhdeksän aikaan. Saan pahoinvointilääkettä, se helpottaa oloa hieman, alan nimittäin olla jo todella väsynyt. Puoli yhdentoista aikaan illalla olen "jopa" kahdelle sormelle väljästi auki. Tuskastuttaa.

40+4. Tänään minulle on luvattu aloittaa synnytyksen vauhditus oksitosiinitipalla. Se alkaa pian vaikuttaakin niin, että tarvitsen jo sen ihan oikean puudute-epiduraalin. Olo on ihanan kivuton. Oksettaa edelleen, mutta pahoinvointilääkettä ei saa antaa kovin usein. Puoli viiden aikaan illalla olen jo 4,5 cm auki. Äiti tulee käymään (parka ollut musta ihan huolissaan). Seiskan maissa olen auki viisi senttimetriä. Miten voinkaan edetä näin nopeasti? Huomaa sarkasmi. Oksettaa. Kätilö kehoittaa mua pysymään seisaallaan ja keinuttelemaan puolelta toiselle, jospa vauva alkaisi paremmin laskeutua. Tunnin päästä olen auki 6 cm ja vauva laskeutunut lisää. Lämpöni alkaa hieman nousta ja samoin tulehdusarvot. Tippakäteni on aivan turvonnut, ja kanyyli pitää vaihtaa toiseen käteen.  

Sami otti kuvan tästä seisomatilanteesta :D Aika helmi ilme mulla. Supistaaaaaaa!

Epiduraali ei enää auta, ja päälle vedän ilokaasua kuin henkeni hädässä. Kätilö alkaa jo hieman huolestua. Kahdentoista maissa yöllä (rv 40+5) hän lupaa, että tutkitaan tunnin päästä ja sitten päätetään, että pitääkö leikata. Alkaa jännittää, ja toivo herää pikkuhiljaa. Sisätutkimuksessa selviää, ettei tilanne ole suinkaan edennyt, päin vastoin - kohdunsuu on jopa alkanut hieman taas paksuuntua! Ei voi olla todellista.. Lääkäri päättää, että tehdään kiireellinen sektio. 

To be continued.. ;)

Olipa vaikea muistaa noita aikoja, vaikkei siitä olekaan niin kauaa vielä! Olin kyllä aikamoisissa lääkepöllyissä koko sairaala-aikani.. Huhhuh, tekee kipeää muistellakin. Mutta nyt täytyy mennä, pikkulintuni alkaa taas työntelemään kieltänsä ulos siihen malliin, että on ruoka-aika!

PS. Neuvolalääkäri kävi tänään kotikäynnillä, ja vauvalla kaikki hyvin! Paino noussut nyt jo viiden vuorokauden iässä yli syntymäpainon (joka oli 3822 g)!

Vihdoinkin hän on syntynyt

Hän on täällä! Rakas prinsessamme syntyi tänään 27.8.2014 klo 02.40 keisarinleikkauksella. Neidin strategiset mitat olivat 52 cm ja 3822 g. Iso tyttö! Epävirallisesti synnytys alkoi lauantai-iltana klo 22:30, kun lapsivedet menivät. Keisarinleikkaukseen päädyttiin keskiviikkoyönä, kun avautumisvaihe oli kestänyt jo liian kauan, eikä tilanne oikein edistynyt. Tyttö on maailman ihanin, tykkää tissitellä ja nukkua kainalossa paljon. Äiti voi hyvin, vaikka tikit ovatkin jääätävän kipeät. Mutta en voisi silti olla onnellisempi! Nyt täytyy mennä, silmät eivät meinaa pysyä auki. Kun me päästään kotiutumaan sairaalasta, luvassa on piitkä synnytyskertomus!

Ps. En ota vastuuta rikkonaisista virkkeistä tai sekavista lauseyhteyksistä. Lääkepöllyt!

Pps. Huomenna ekaa kertaa suihkuun sitten viime lauantain..
Ppps. Äh, kännykällä ei saa bloggeriin lisättyä kuvia.. Koittakaa kestää hetki! :)
Edit: Jei, pari kuvaa lisätty, mutta ei makeaa mahantäydeltä ;)