keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Miten äideistä pidetään huolta, osa 2/5

Äidit tarvitsevat omaa aikaa samalla tavalla kuin muutkin ihmiset. Kotona olo lapsen kanssa ei ole mitään lomailua, kuten jotkut sen näkevät. Terminä "äitiysloma" on siis varsin harhaanjohtava. Antakaapa, kun hieman avaan aihetta (lapsettomille, äidit taas tietävät omasta kokemuksesta).


Tavallisena päivänä äiti herää kukonlaulun aikaan. Meillä ainakin herätään yleensä jo ennen kuutta, joskus jopa neljän maissa (kauhupäivinä). Se on aikaisemmin, kuin monilla työssäkäyvillä. Heti, kun silmänsä avaa, joku tarvitsee sinua. Ei, et saa hetkeä itsellesi, jotta voisit vain rauhassa venytellä ja mietiskellä tulevaa päivää ja sen haasteita. Et saa "torkuttaa" (ellet sitten laita lasta lattialle, poista äkkiä kaikkia vaarallisia esineitä lähettyviltä, anna lapselle pari kivaa lelua, ja kömmi sitten sänkyyn hetkeksi "torkuttamaan"). Työpäivä alkaa siis heti heräämisestä. Pikkuiselle on annettava aamupalaa, ja vasta kun hän on tyytyväinen, voit juoda aamukahvisi ja ravita nälkäiset luusi (ja samalla juosta joka paikkaan menevät palleroisesi perässä). Pitkin päivää lapsesi tarvitsee sinua, ja oikeastaan ainoastaan hänen päiväuniaikoinansa sinulla on mahdollisuus saada omaa aikaa. Ellet sitten käytä sitä siivoamiseen, tai niin kuin minunkin usein on pakko: nukkumiseen.

Siksi äiti usein lykkää vaippapepun kumppaninsa syliin saman tien, kun ovi illalla käy. Me äidit ymmärrämme, että teillä isilläkin on rankkaa: pitkän työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa katsella vielä tuota rutisevaa kakkapeppua. Mutta ymmärtäkää tekin se, että me äidit olemme koko päivän katselleet tuota vähä vähältä punaisemmaksi muuttuvaa kiljukaulaa. Tarvitsemme hermolepoa. (Ja uskon, että en ole ainoa, joka on puolitosissaan ehdottanut miehelle (miehen) töihin menemistä hänen sijastaan.)



En nyt ala väittelemään siitä, kumman vanhemmasta pitäisi hoitaa lasta illalla (meillä hoidetaan yhdessä), totean vain, että äidit tosiaan tarvitsevat välillä omaa aikaa (ettei pää levähdä). Vaikka pelkkä lenkki ulkona yksin tekee jo ihmeitä.

Mitä se oma aika sitten voisi olla? Ulkoilua, salivuoro, leipomista, käsitöitä (kaikessa hiljaisuudessa). Minulle oma aika tarkoittaa yleensä sitä, että saan lukea ja kirjoittaa rauhassa. Usein tuo idea "rauhasta" ei kyllä oikeastaan toteudu, mutta päähoitovastuu on oma-aika-vuorollani miehelläni. Silloin minun ei tarvitse (aina) keskeyttää tekemistäni ja sännätä johtoja kohti suuntaavan taapertajan perään (ellei miehellä ole sitten tosi tiukka tilanne Fifan kanssa). Toisille oma aika voi tarkoittaa käyntiä kampaajalla tai kosmetologilla, toiset nauttivat, kun pääsevät rauhassa kauppaan. Tai tapaamaan ystävää kahvilaan.
Mikä voisi siis olla minun sinun omaa aikaasi? Mitä voisin tehdä? Tee jotain sellaista, mistä nautit jo ennen vauvaa. Elvytä joku vanha harrastus henkiin, tai keksi joku uusi juttu, mikä on aina kiinnostanut sinua.



Entä pärjääkö mies vauvan kanssa? Pärjää. Ja sinun on pakko antaa heidän yrittää yhdessä. Voi olla, että varsinkin pikkuvauvojen äidit lähtiessään joutuvat kokemaan sen, kun vauva itkee isänsä sylissä, kun äiti on jo ovella, mutta minäpä kerron teille salaisuuden: usein jo oven sulkeuduttua vauva rauhoittuu. Se on se äidin läsnäolo, mikä saa vaippapöksyt marisemaan (isän sylissä). Toisaalta äiti saattaa myös miettiä lähtiessään seuraavaa (aiheuttaen haluttomuutta lähteä ollenkaan): jääkö vauva ikävöimään perääni? Tähänkin vastaan melko varmuudella: ei. Se olet sinä, joka enemmän kaihoat pupsikkasi perään. Vauvalla on ihan hauskaa isin kanssa. Sitä paitsi: vaikka maito ei nyt ihan oikein olisi lämmitettykään, tai lapsellesi olisi syötetty jotain vähän arvelluttavampaakin (tai mies olisi antanut pikkuisellesi hedelmäsosetta, vaikka oli lihasoseen vuoro), niin mitä sitten? Miehellekin on annettava tilaisuus oppia. Naiset, jotka eivät anna miestensä tehdä ikinä mitään, vain ruokkivat heidän osaamattomuuttaan. On hyvä luovuttaa kontrollista edes välillä.

Ja kyllä, kaikki äidit eivät saa omaa aikaa samalla tavalla kuin jotkut onnekkaammat äidit. Ehkä he ovat yksinhuoltajia, ehkä heidän miehensä reissaa ja tekee töitä paljon, tai jotain muuta. Mutta hekin ansaitsevat edes vähän omaa aikaa. Toivon, että he saisivat lastenhoitoapua ystäviltä tai sukulaisilta. Ja varmasti kuntakin järjestää joitakin palveluja, lapsiparkkeja on ainakin olemassa. Tärkeintä on yrittää pyhittää itsellensä edes pieni hengähdystauko.

Viimeiseksi haluan sanoa sanasen vielä yhdestä aika yleisestä ilmiöstä. Äitipiireissä paheksutaan usein äitejä, jotka ottavat aikaa itselleen. Kuulee kuiskuttelua siitä, kuinka äiti ei saisi käydä salilla, ei saisi tehdä mitään omia juttuja, vaan joka sekunti pitäisi viettää lapsen kanssa. Täytyy myöntää, että olen itsekin syyllistynyt tuollaiseen ajattelutapaan, siis omalla kohdallani. Olen ajatellut, että lapseni saa jotain traumoja, jos en ole koko ajan hänen kanssaan. Mutta se on vale. Siiri rakastaa esimerkiksi äitiäni, joka välillä häntä hoitaa, jos me Samin kanssa mennään vaikka tekemään jotain yhdessä. Heillä on yhdessä hauskaa. Eli voit huoletta jättää lapsesi lähimmäistesi hoidettavaksi, eivät he siitä mene rikki. Tai saa ikuisia traumoja. Tai hylkäämiskokemusta, you got the point. Sitä paitsi: äiti on paljon mukavampi äiti, jos saa hetken levähtää ja kerätä uusia voimia.

Miten sinä vietät omaa aikaasi? Onko omaa aikaa helppo saada? Mitä tunteita koet, jos otat aikaa itsellesi (surua, epävarmuutta, vai iloa)?

maanantai 11. toukokuuta 2015

Miten äideistä pidetään huolta, osa 1/5

Keksin kirjoittaa postaussarjan aiheesta miten äideistä pidetään huolta. Ensimmäisessä osassa käsittelen aihetta "laittautuminen", ja seuraavat osat tulevat olemaan aiheista "oma aika", "äidin ajansäästöniksit" ja "lupa olla heikko ja väsynyt". Mitäs tykkäätte ideasta?



Kotiäiti nähdään usein (monta numeroa liian isoissa) t-paidassa ja verkkareissa kulkevana naisena, jonka tukka hapsottaa ja tummat rinkulat koristavat väsymyksestä harottavia silmiä. Minä päätin jo raskausaikana olla ei-tyypillinen äiti. Huolehtisin itsestäni aivan samalla tavalla kuin ennen raskauttakin. Se päätös on pitänyt aika hyvin. En ole nimittäin koskaan ollut liikaa laittautuvaa tyyppiä. Kotona olen usein ilman meikkiä, ja kauppaankin voin olla laittamatta ripsiväriä. Toisaalta usein asioille mennessäni tykkään laittautua (vähän), ja välillä meikkaan kotona ihan omaksi ilokseni. Kotiäitiys tai äitiysloma ei ole sen kummempaa. Minun ei ole pakko tehdä mitään itselleni, mutta toisaalta saan laittautumisesta energiaa, se piristää. Minulla on mielestäni asian suhteen hyvä tasapaino.

Ymmärrän äitejä, joita ei vain kiinnosta laittautua. Ja sehän on ihan ok, varsinkin, jos äidillä ei ole ennenkään ollut tapana sitä tehdä. Mutta äitiyden takia laittautumattomuus voi olla pahakin juttu (en väitä, että se kaikille sitä olisi). Jos nimittäin ennen on aina meikannut ja laittanut hiuksensa, mutta nyt vauvan kanssa ei sitä enää syystä tai toisesta koe pystyvänsä tekemään, se voi laskea mielialaa. Näyttää omasta mielestään väsyneeltä ja epäviehättävältä. Siksi mielestäni omia tapojaan ei pitäisi liikaa muuttaa lapsen synnyttyä (ei mennä kuitenkaan ääripäihin). Jotta oma mielenterveys säilyisi.

En ole koskaan laittautunut mitenkään liikaa, olen aina ollut huoletonta tyyppiä. Se tyttö, joka juoksee korkokengät jalassa, jotta ehtii junaan. Tukka menee sotkuun, kiharat valuvat pois sateessa, ja kainalot hiestyvät (ja ripsivärit ehkä vähän leviävät). Joskus halusin olla elegantti. Nainen, joka on aina viimeisenpäälle laitettu. Hiukset aina täydellisessä ojossa, vaatteet vain parasta laatua ja aina rypyttömät. Kasvot huolitellut, käytös hillittyä. Sitten tajusin, että se en ole minä. Ollakseen aina "elegantti", tulee jostain luopua. Tyylikkäinä pitämäni ihmiset luopuvat jostain, mistä minä en tahdo luopua. He heräävät luvattoman aikaisin laittamaan itseään, tai sitten he myöhästyvät luennolta, koska eivät halua kiirehtiä (etteivät sotkisi meikkejään). Suomessa asuessaan heidän tulee melkein aina kulkea autolla, kävellen tai pyörällä ei voi (samasta syystä kuin edellisessä ). Minä mieluummin pyöräilen tai kävelen. Minä mieluummin teen "nolot" kotieväät, kuin ostan kalliista kahvilasta välipalaa. Minä mieluummin nukun mahdollisimman pitkään, ja juoksen junaan, jotta en myöhästyisi. Sellainen minä olen.

Siksi en ole ikinä hirveästi nähnytkään vaivaa ulkonäköni eteen. Laittautumiseni pitää sopia elämäntyyliini. Vähän kevyttä mineraalimeikkipuuteria, ehkä poskipunaa, kulmakynää ja ripsiväriä - ja done. Hiukset usein ponnarilla, tai välillä kiharran tai suoristan - jos jaksan. Silloin en myöskään ole liian erinäköinen ilman meikkiä (mielestäni olisi kauhistuttavaa olla kuin eri ihminen yöllä ja päivällä!).

Edellisten syiden takia minun on myös helppo laittautua äitiyslomalla - siihen ei juurikaan kulu aikaa. Mutta minun on myös helppo olla laittautumatta, jos ei huvita. Se ei ole koskaan minulle pakko, useimmat läheiseni ovat useinkin nähneet minut ilman meikkiä.

Äideistä pidetään huolta laittautumalla. Jos olet laittautunut ennen vauvaa, kannatan sitä nytkin. Ellei se sitten tuota stressiä, sillon siitä ei ole hyötyä.

Otin pari viikkoa sitten ripsienpidennykset. Olen pitkään jo miettinyt niiden ottamista, en vain ole päättänyt, mitä mieltä niistä olen. Olen oikeastaan aina pitänyt niitä hieman turhamaisina, mutta sitten tulin ajatelleeksi, miten helpottavia (ja piristäviä!) ne voisivat olla kotiäitiarjen keskellä. Ei enää ajantuhlausta ripsivärinlaittoon tai -pesuun, ja aina kun herää, on hyvän (ja pirteän!) näköinen! Näin sitten hyvän tarjouksen - ja tartuin siihen. Nyt minulla on aika kivat, luonnollisen näköiset, ripset. Kyllä minusta saa käyttää tällaisia keinoja helpottaakseen arkea. Varsinkin, jos on äiti.

PS. Leikkasin tukan. Siitä on jo yksi kuva instagramissa! Löydät minut nimellä @prinsessa_laura

torstai 7. toukokuuta 2015

Kahdeksankuinen ilmeilijä

Terävät, pienet kynnet uppoavat polvitaipeeseeni, vauva kikattaa kun kiljahdan. Pieni pää kurkkaa jalkojeni välistä, "kukkuu!".

Siiri on ollut viime aikoina oikea takiainen, aina lahkeessa kiinni. Yöt vietetään tiiviisti tissillä, monta viikkoa ollaan menty tunnin välein herätyksellä. Viime yönä oli vain kaksi syöttöä, toivottavasti jatkuu näin hyvänä. Aamuisin herätään aina kuudelta, mutta viime aikoina on ollut monta kello neljän herätystä. Olo on ollut hieman elävä kuollut viime aikoina, eikä ihmekään tuolla nukkumismäärällä. Siksi en ole saanut aikaiseksi tätä Siirin 8kk-postaustakaan. Eilenkin nukuin päiväunia koko Siirin päikkärien ajan, kolme tuntia.

Ruokakaan ei maistu oikein tytölle. Paitsi kylmä hedelmäsose. Olisikohan ne nyt ne hampaat (kovaa itkuisuutta, huonoa syömistä, jatkuvaa heräilyä, sylin tarvetta, pientä lämpöäkin oli yksi ilta)..?

Mä olen ollut aika stressaantunut viime viikkoina. Käytiin viimein Ikeassa hankkimassa pari tarvitsemaamme huonekalua, että saisi ne viimeisetkin laatikot purettua. Sami on tullut vaan joka ilta aika myöhään töistä kotiin, joten ei ole kauheasti ollut aikaa edes kasailla mitään. Ja se uusi vessan kaappikin kommottaa saranoista, ovi ei mene kiinni. Makuuhuoneen hylly laitettiin vahingossa liian korkealle. Ja vinoon. Entinen vuokranantaja ei ole vielä maksanut vuokratakuuta takaisin, siihen saattaa mennä vielä kuukausi. On niin paljon tehtävää kotonakin, että turhauttaa. Kun mikään ei edisty kauhean nopeasti, kun vauva on koko ajan jaloissa. 

Mutta. Ollaan me saatu paljon aikaankin. Yksi yöpöytä on kasattu. Vaateteline makuuhuoneeseen laitettu. Uusi peili hankittu ja kiinnitetty seinään. Ja jotain muutakin, jos vain muistaisin mitä..

Mutta se valittamisesta. Kaiken tämän väsymyksenkin keskellä jaksan joka päivä ihmetellä, kuinka paljon voi rakastaa jotain toista ihmistä. Tarkoitan, miestäni rakastan saman verran kuin itseäni (tai, no ehkä vähän enemmän). Mutta tuota pientä paukuttelevaa, raapivaa, virnuilevaa, kikattavaa kakkiaista rakastan yli kaiken. Niin paljon, että kaiken rankkuudenkin keskellä päivät ovat aika ihania. Ainakin, kun pitää sitä kakkiaista sylissä ja se painaa sähköstä lenteleviä hiuksia kasvavan  päänsä kaulakuoppaani vasten. Tai kun se vääntää suunsa nurinpäin, isot silmät täyttyvät surusta, ja se niin tarvitsevana huutaa äiiiiitiiiii.. Ei silloin voi olla vihainen.

 Siirin 8kk-neuvolakin oli 27.4. Silloin neitokaisen sirot mitat olivat 7850 grammaa ja 72,1 senttimetriä. Sama kehitys siis jatkuu. Siiri käyttää vaatekokoa 74/80. Uusia taitoja on ilman tukea seisominen (tähän asti enkka taitaa olla 20 sec), käveleminen pitämällä vain helmastani kiinni, kielellä naksuttaminen ja huulilla päristäminen (osaa myös matkia minua, kun teen niin. Se on meidän yhteinen leikki; jompi kumpi naksuttaa ja sitten toinen vastaa, sitten toinen jatkaa jne.). Nyt osaa myös kumartaa päänsä ja ryömiä sängyn alle ja pois. Musiikkia kuullessaan alkaa heti lyödä jalalla rytmiä ja heiluttamaan peppuaan (:D). Meillä on aina äitin ja Sipan tanssireivit melkein joka päivä siis (sama musiikkimakukin löytyy). Uskoo myös aika hyvin kieltoja. Uusia opittuja sanoja on pappa ja "tiitos".

Siiri rakastaa koiria, tietokoneita, isin työkaluja, Uusi päivä-tunnaria, rytmikästä musiikkia (esim. hiphop), pusuhyökkäyksiä, sitä kun isi naurattaa, kukkuu-leikkiä, rusinoita, äitin laseja, hampaita, ripsiä ja hiuksia, ja sitä, kun äiti sivelee kasvoja puuterihuiskulla! Toisinaan itku kirvoittuu, kun äiti kävelee ohi, jättää yksin, tai jos hänen ylhäisyyttään estetään seisomasta kuumaa uunia vasten. 

Neuvolalääkäri oli sitä mieltä, että nyt olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa vieroittamaan yömaidosta pois. Kahden-kolmen viikon päästä aloitetaan, kunhan nyt saataisiin yöt rauhottumaan normaaleiksi ja ruokahalu takaisin. Eihän sitä muuten henno olla antamatta ruoka/lohtutissiä, jos on nälkä tai sattuu ikeniin. 

Muuten äitiäkin alkaa ikkettää.