Kahdeksankuinen ilmeilijä

Terävät, pienet kynnet uppoavat polvitaipeeseeni, vauva kikattaa kun kiljahdan. Pieni pää kurkkaa jalkojeni välistä, "kukkuu!".

Siiri on ollut viime aikoina oikea takiainen, aina lahkeessa kiinni. Yöt vietetään tiiviisti tissillä, monta viikkoa ollaan menty tunnin välein herätyksellä. Viime yönä oli vain kaksi syöttöä, toivottavasti jatkuu näin hyvänä. Aamuisin herätään aina kuudelta, mutta viime aikoina on ollut monta kello neljän herätystä. Olo on ollut hieman elävä kuollut viime aikoina, eikä ihmekään tuolla nukkumismäärällä. Siksi en ole saanut aikaiseksi tätä Siirin 8kk-postaustakaan. Eilenkin nukuin päiväunia koko Siirin päikkärien ajan, kolme tuntia.

Ruokakaan ei maistu oikein tytölle. Paitsi kylmä hedelmäsose. Olisikohan ne nyt ne hampaat (kovaa itkuisuutta, huonoa syömistä, jatkuvaa heräilyä, sylin tarvetta, pientä lämpöäkin oli yksi ilta)..?

Mä olen ollut aika stressaantunut viime viikkoina. Käytiin viimein Ikeassa hankkimassa pari tarvitsemaamme huonekalua, että saisi ne viimeisetkin laatikot purettua. Sami on tullut vaan joka ilta aika myöhään töistä kotiin, joten ei ole kauheasti ollut aikaa edes kasailla mitään. Ja se uusi vessan kaappikin kommottaa saranoista, ovi ei mene kiinni. Makuuhuoneen hylly laitettiin vahingossa liian korkealle. Ja vinoon. Entinen vuokranantaja ei ole vielä maksanut vuokratakuuta takaisin, siihen saattaa mennä vielä kuukausi. On niin paljon tehtävää kotonakin, että turhauttaa. Kun mikään ei edisty kauhean nopeasti, kun vauva on koko ajan jaloissa. 

Mutta. Ollaan me saatu paljon aikaankin. Yksi yöpöytä on kasattu. Vaateteline makuuhuoneeseen laitettu. Uusi peili hankittu ja kiinnitetty seinään. Ja jotain muutakin, jos vain muistaisin mitä..

Mutta se valittamisesta. Kaiken tämän väsymyksenkin keskellä jaksan joka päivä ihmetellä, kuinka paljon voi rakastaa jotain toista ihmistä. Tarkoitan, miestäni rakastan saman verran kuin itseäni (tai, no ehkä vähän enemmän). Mutta tuota pientä paukuttelevaa, raapivaa, virnuilevaa, kikattavaa kakkiaista rakastan yli kaiken. Niin paljon, että kaiken rankkuudenkin keskellä päivät ovat aika ihania. Ainakin, kun pitää sitä kakkiaista sylissä ja se painaa sähköstä lenteleviä hiuksia kasvavan  päänsä kaulakuoppaani vasten. Tai kun se vääntää suunsa nurinpäin, isot silmät täyttyvät surusta, ja se niin tarvitsevana huutaa äiiiiitiiiii.. Ei silloin voi olla vihainen.

 Siirin 8kk-neuvolakin oli 27.4. Silloin neitokaisen sirot mitat olivat 7850 grammaa ja 72,1 senttimetriä. Sama kehitys siis jatkuu. Siiri käyttää vaatekokoa 74/80. Uusia taitoja on ilman tukea seisominen (tähän asti enkka taitaa olla 20 sec), käveleminen pitämällä vain helmastani kiinni, kielellä naksuttaminen ja huulilla päristäminen (osaa myös matkia minua, kun teen niin. Se on meidän yhteinen leikki; jompi kumpi naksuttaa ja sitten toinen vastaa, sitten toinen jatkaa jne.). Nyt osaa myös kumartaa päänsä ja ryömiä sängyn alle ja pois. Musiikkia kuullessaan alkaa heti lyödä jalalla rytmiä ja heiluttamaan peppuaan (:D). Meillä on aina äitin ja Sipan tanssireivit melkein joka päivä siis (sama musiikkimakukin löytyy). Uskoo myös aika hyvin kieltoja. Uusia opittuja sanoja on pappa ja "tiitos".

Siiri rakastaa koiria, tietokoneita, isin työkaluja, Uusi päivä-tunnaria, rytmikästä musiikkia (esim. hiphop), pusuhyökkäyksiä, sitä kun isi naurattaa, kukkuu-leikkiä, rusinoita, äitin laseja, hampaita, ripsiä ja hiuksia, ja sitä, kun äiti sivelee kasvoja puuterihuiskulla! Toisinaan itku kirvoittuu, kun äiti kävelee ohi, jättää yksin, tai jos hänen ylhäisyyttään estetään seisomasta kuumaa uunia vasten. 

Neuvolalääkäri oli sitä mieltä, että nyt olisi hyvä alkaa pikkuhiljaa vieroittamaan yömaidosta pois. Kahden-kolmen viikon päästä aloitetaan, kunhan nyt saataisiin yöt rauhottumaan normaaleiksi ja ruokahalu takaisin. Eihän sitä muuten henno olla antamatta ruoka/lohtutissiä, jos on nälkä tai sattuu ikeniin. 

Muuten äitiäkin alkaa ikkettää.