Tavallisena päivänä äiti herää kukonlaulun aikaan. Meillä ainakin herätään yleensä jo ennen kuutta, joskus jopa neljän maissa (kauhupäivinä). Se on aikaisemmin, kuin monilla työssäkäyvillä. Heti, kun silmänsä avaa, joku tarvitsee sinua. Ei, et saa hetkeä itsellesi, jotta voisit vain rauhassa venytellä ja mietiskellä tulevaa päivää ja sen haasteita. Et saa "torkuttaa" (ellet sitten laita lasta lattialle, poista äkkiä kaikkia vaarallisia esineitä lähettyviltä, anna lapselle pari kivaa lelua, ja kömmi sitten sänkyyn hetkeksi "torkuttamaan"). Työpäivä alkaa siis heti heräämisestä. Pikkuiselle on annettava aamupalaa, ja vasta kun hän on tyytyväinen, voit juoda aamukahvisi ja ravita nälkäiset luusi (ja samalla juosta joka paikkaan menevät palleroisesi perässä). Pitkin päivää lapsesi tarvitsee sinua, ja oikeastaan ainoastaan hänen päiväuniaikoinansa sinulla on mahdollisuus saada omaa aikaa. Ellet sitten käytä sitä siivoamiseen, tai niin kuin minunkin usein on pakko: nukkumiseen.
Siksi äiti usein lykkää vaippapepun kumppaninsa syliin saman tien, kun ovi illalla käy. Me äidit ymmärrämme, että teillä isilläkin on rankkaa: pitkän työpäivän jälkeen pitäisi jaksaa katsella vielä tuota rutisevaa kakkapeppua. Mutta ymmärtäkää tekin se, että me äidit olemme koko päivän katselleet tuota vähä vähältä punaisemmaksi muuttuvaa kiljukaulaa. Tarvitsemme hermolepoa. (Ja uskon, että en ole ainoa, joka on puolitosissaan ehdottanut miehelle (miehen) töihin menemistä hänen sijastaan.)
En nyt ala väittelemään siitä, kumman vanhemmasta pitäisi hoitaa lasta illalla (meillä hoidetaan yhdessä), totean vain, että äidit tosiaan tarvitsevat välillä omaa aikaa (ettei pää levähdä). Vaikka pelkkä lenkki ulkona yksin tekee jo ihmeitä.
Mitä se oma aika sitten voisi olla? Ulkoilua, salivuoro, leipomista, käsitöitä (kaikessa hiljaisuudessa). Minulle oma aika tarkoittaa yleensä sitä, että saan lukea ja kirjoittaa rauhassa. Usein tuo idea "rauhasta" ei kyllä oikeastaan toteudu, mutta päähoitovastuu on oma-aika-vuorollani miehelläni. Silloin minun ei tarvitse (aina) keskeyttää tekemistäni ja sännätä johtoja kohti suuntaavan taapertajan perään (ellei miehellä ole sitten tosi tiukka tilanne Fifan kanssa). Toisille oma aika voi tarkoittaa käyntiä kampaajalla tai kosmetologilla, toiset nauttivat, kun pääsevät rauhassa kauppaan. Tai tapaamaan ystävää kahvilaan.
Mikä voisi siis olla minun sinun omaa aikaasi? Mitä voisin tehdä? Tee jotain sellaista, mistä nautit jo ennen vauvaa. Elvytä joku vanha harrastus henkiin, tai keksi joku uusi juttu, mikä on aina kiinnostanut sinua.
Entä pärjääkö mies vauvan kanssa? Pärjää. Ja sinun on pakko antaa heidän yrittää yhdessä. Voi olla, että varsinkin pikkuvauvojen äidit lähtiessään joutuvat kokemaan sen, kun vauva itkee isänsä sylissä, kun äiti on jo ovella, mutta minäpä kerron teille salaisuuden: usein jo oven sulkeuduttua vauva rauhoittuu. Se on se äidin läsnäolo, mikä saa vaippapöksyt marisemaan (isän sylissä). Toisaalta äiti saattaa myös miettiä lähtiessään seuraavaa (aiheuttaen haluttomuutta lähteä ollenkaan): jääkö vauva ikävöimään perääni? Tähänkin vastaan melko varmuudella: ei. Se olet sinä, joka enemmän kaihoat pupsikkasi perään. Vauvalla on ihan hauskaa isin kanssa. Sitä paitsi: vaikka maito ei nyt ihan oikein olisi lämmitettykään, tai lapsellesi olisi syötetty jotain vähän arvelluttavampaakin (tai mies olisi antanut pikkuisellesi hedelmäsosetta, vaikka oli lihasoseen vuoro), niin mitä sitten? Miehellekin on annettava tilaisuus oppia. Naiset, jotka eivät anna miestensä tehdä ikinä mitään, vain ruokkivat heidän osaamattomuuttaan. On hyvä luovuttaa kontrollista edes välillä.
Ja kyllä, kaikki äidit eivät saa omaa aikaa samalla tavalla kuin jotkut onnekkaammat äidit. Ehkä he ovat yksinhuoltajia, ehkä heidän miehensä reissaa ja tekee töitä paljon, tai jotain muuta. Mutta hekin ansaitsevat edes vähän omaa aikaa. Toivon, että he saisivat lastenhoitoapua ystäviltä tai sukulaisilta. Ja varmasti kuntakin järjestää joitakin palveluja, lapsiparkkeja on ainakin olemassa. Tärkeintä on yrittää pyhittää itsellensä edes pieni hengähdystauko.
Viimeiseksi haluan sanoa sanasen vielä yhdestä aika yleisestä ilmiöstä. Äitipiireissä paheksutaan usein äitejä, jotka ottavat aikaa itselleen. Kuulee kuiskuttelua siitä, kuinka äiti ei saisi käydä salilla, ei saisi tehdä mitään omia juttuja, vaan joka sekunti pitäisi viettää lapsen kanssa. Täytyy myöntää, että olen itsekin syyllistynyt tuollaiseen ajattelutapaan, siis omalla kohdallani. Olen ajatellut, että lapseni saa jotain traumoja, jos en ole koko ajan hänen kanssaan. Mutta se on vale. Siiri rakastaa esimerkiksi äitiäni, joka välillä häntä hoitaa, jos me Samin kanssa mennään vaikka tekemään jotain yhdessä. Heillä on yhdessä hauskaa. Eli voit huoletta jättää lapsesi lähimmäistesi hoidettavaksi, eivät he siitä mene rikki. Tai saa ikuisia traumoja. Tai hylkäämiskokemusta, you got the point. Sitä paitsi: äiti on paljon mukavampi äiti, jos saa hetken levähtää ja kerätä uusia voimia.
Miten sinä vietät omaa aikaasi? Onko omaa aikaa helppo saada? Mitä tunteita koet, jos otat aikaa itsellesi (surua, epävarmuutta, vai iloa)?
tosi hyvä kirjoitus! :) mä olen onnellisessa asemassa että esikoinennukahtaa yöunille jo ennen kahdeksaa yleensä, saan joka ilta aikaa blogin ja muuhun näpertämiseen ja ehdin kunnolla rentoutua ennen nukkumaanmenoa kun vauvakin nukkuu vielä suurimman osan ajasta! :) lenkille tai kauppaan kun pääsee yksin niin jaksaa taas monta päivää paremmin :p olen kyllä huono ottamaan omaa aikaa mutta toisaalta en sitä koe tarvitsevani kovin usein juurikin noiden iltahetkien takia! :)
VastaaPoistaKiitos! :) Ai että ku kuulostaa hyvältä! Meille kans! ;D
Poista