Synnytystarina vol. 2

Hellurei taas hetkeen! Siiri on ollut koko viikonlopun mummalla yökylässä, ja me ollaan miehen kanssa otettu siitä ilo irti nukkumalla niin paljon kuin mahdollista. Vauva tosin heräilee aika paljon öisin (myös syöttöjen, joita kahden tunnin välein, välissä). Unta ei siis öisin ihan hirveästi saa, mutta mies, joka ei imetä ja heräile jatkuvasti öisin, on sitten ottanut pojan aamuisin kanssaan alakertaan, jotta saisin nukkua vähän pidempään aamulla! Ollaan myös parina yönä menty nyt tosi aikaisin nukkumaan, ja huomaan kyllä ihan selkeän muutoksen olotilassa! Joskus se on pakko vaan uhrata se yhteinen aika ja mennä aiemmin nukkumaan, jotta jaksaisi vähän paremmin sitten päivisin. Ja onhan se yhteinen aika sitten laadukkaampaakin pirteämpänä...

Ajattelin nyt kuitenkin muistella teille hieman synnytystäni, se kun oli tälläkin kertaa niin jännä! Antakaa anteeksi, jos en muista kunnolla, kun pää on aika sumea taas...Laitan sekaan ainoat kuvat, mitkä synnytyksestä muistettiin ottaa, ja ne on kaikki tietenkin vasta synnytyksen jälkeen otettu...

Raskausviikot 39+2, lätkän MM-kisat. Puuhailen meille lämpimiä voileipiä, on kamala nälkä taas kerran. Olen muutenkin viime päivinä ollut todella nälkäinen, ja syön koko ajan (varmaan jotain synnytykseen valmistutumista, näin jälkikäteen ajatellen). Miestä väsyttää, se nukahtaa sohvalle jo ennen kuin peli on kunnolla edes alkanutkaan. Minua on parina edellisenä päivänä supistanut aika kipeästi aina jonkin aikaa, mutta aina ovat lopulta lopahtaneet. Mussutan ananaskinkkuaurajuustolämppäriä sohvalla, kun alan tuntea niitä kipeitä supistuksia taas. Kello on puoli yhdeksän. Pysyn rauhallisena, melkein lakonisena, eivät nämä ole ennenkään mitään tarkoittaneet. Tunnin kuluttua supistusten alkamisesta alan sittenkin kellottaa niitä, ensin supistukset tulevat 10 minuutin välein, sitten tihenevät viiteen minuuttiin.

Iltapesujen jälkeen istahdan sängylle miettimään. On sellainen olo, että kohta tulee kyllä lähtö, että nyt taitaa alkaa tämä homma viimein etenemään (viikkoja oli jo supistellut, joskin vähemmän kipeästi kuin nyt). Juttelen puoliuniselle miehelleni, joka torkkuu siinä vieressäni, että kohta varmaan menee lapsivedet. Kahta minuuttia vailla yksitoista illalla siinä sängyllä edelleen istuessani tunnen sen saman tutun holahduksen kuin esikoisen ajoilta. "Hahaa, nyt ne meni!", huudan miehelle, joka vain tyytyy murahtamaan, että oliko just nyt pakko, kun haluan nukkua. Naureskellen alan valmistella sairaalakassia, käyn läpi uudestaan vauvan kotiutumisvaatteet, pakkaan itselleni hammasharjan ja -tahnan ja muut hygieniakamat. Jonkin ajan kuluttua soitan synnärille, että mitäs tehdään (edelleen supistaa ehkä 4 minuutin välein). Sanovat, että saa alkaa tulemaan. Kutsun äidin lapsenvahdiksi esikoiselle. Käydään vielä kävellen katsomassa missä Siirin hoitopaikka on, mikä on aika tunnelmallista, kun on kevät ja viileä yö, joskin pikkuhiljaa valuva lapsivesi vähentää illuusiota huomattavasti...


Puoli yhden aikaa yöllä saavumme synnytysvastaanotolle, ja minut laitetaan käyrille. Supistuksia ei enää piirry kovin usein käyrille, eikä kohdunsuun tilanne ole yhtään muuttunut muutaman viikon takaisesta, mutta kanava on vähän lyhentynyt. Lapsivesitesti on kuitenkin positiivinen. Saan sairaalan mekon ja aamutakin, ja meidät viedään tarkkailuhuoneeseen. Saan kankkuun oxanest-piikin helpottamaan supistuskipuja, jotta saisin nukutuksi.

Uni ei tullut kyllä koko yönä, supistukset haittasivat sen verran unta. Puoli neljän aikaa yöllä nousen käydäkseni vessassa, kun matkalla alkaa yhtäkkiä valua lämmintä nestettä pitkin reisiä. Sairaalan maxipad-side on aivan kastunut, ilmeisesti kalvot rikkoutuivat nyt kunnolla.
Aamulla supistukset ovat muuttuneet kipeämmiksi, mutta niitä tulee edelleen vain 7-10 minuutin välein. Turhauttaa. Yhdeksän aikaan tarkistetaan taas kohdunsuun tilanne, ei muutoksia. Kätilö puhuu, että illalla yhdentoista aikaan aletaan laittaa oksitosiinitippaa, jos synnytys ei ala käynnistyä.

Lounaalle pääsen kello 11, supistukset ovat nyt muuttuneet taas kipeämmiksi, ja on pakko hytkyä paikallaan syödessäkin. Ensin meinaa alkaa nolottaa, kun ruokalassa on muitakin, mutta sitten muistan, että kaikenlainen hytkyminen ja vaikertaminen ovat ihan normaali näky tässä ympäristössä. Lounaan jälkeen pääsen ammeeseen kokeilemaan, josko lämmin vesi auttaisi vähän helpottamaan supistuskipuja. Lillun ammeessa kolme tuntia (välillä tosin käyn syömässä ja käyrillä).

Neljän maissa alkaa tulemaan todella kipeitä supistuksia 3-5 minuutin välein. Viiden maissa kätilö tulee kertomaan, että ei se lääkäri tänään mitään käynnistelyjä aloita, eikä myöskään tule tutkimaan kohdunsuuta (vaikka siitä oli ollut puhetta), että "se olisi aivan turhaa tässä tilanteessa". Minua alkaa pikkuhiljaa jo harmittaa koko homma, ja sitten se kätilö vielä töksäyttää noin. Että kiva tässä kärsiä kivuista ja ilmeisesti ei synnytys hänen mielestään ollut edes käynnissä. Siinä samassa, kätilön vielä mumistessa jotain seinään päin, alkaa aivan jäätävät ja tuskaiset supistukset. Alan itkeä, osittain varmaan harmistuksesta, osittain kivusta, joka yllättää minut ihan täysin. Huudan ja puristan miehen kättä, vollotan kuin pikkulapsi. Kätilö, järkytykseltä toivuttuaan, tuo tens-laitteen, joka auttaa kipuihin sen verran, ettei enää tarvitse sentään itkeä. Miehen kyllä pitää joka supistuksen ajan puristaa kättäni rystyset valkoisena..Jossain vaiheessa saan taas kipupiikin kankkuun, mutta kun supistusten kipeys taas voimistuu, panikointi alkaa uudestaan. Jossain vaiheessa opin hengittämään niiden aikana, enkä taistellut enää kipua vastaan, mikä saa minut rauhoittumaan hetkeksi.

Yhdeksän aikaan illalla kivut ovat jo aivan helvetilliset, ei auta hengittely, ei auta tens. Alan jo miettiä, että tähänkö tuli nyt mun loppuni, näin mä kuolen. Kohdunsuun tilanne ei ole muuttunut vieläkään, mutta kanava sentään on hävinnyt. Lääkäri väläyttelee aamulla odottavaa leikkausta, jos nyt ei lähtisi aukeamaan. Pyydän päästä suihkuun, keinot alkavat olla jo vähissä.

Nojaan suihkun seinään, yritän saada tulikuuman vesisuihkun osumaan mahalle ja selälle samaan aikaan. Itkettää. Paniikki alkaa taas nostaa päätään. Jokaisen kipeän supistuksen myötä alan tulla yhä epätoivoisemmaksi. Pakko päästä täältä pois, pakko saada joku kivunlievitys, mietin. Kauhu iskee tajuntaan, miten pääsen suihkusta pois ilman tens-laitetta? Soitan hoitajan paikalle. Hoitaja ehdottaa uutta oxanest-piikkiä. Jos se ei auttaisi, voitaisiin kokeilla epiduraalia. Sanon ei, epiduraali nyt! Oxanestistä ei ole ollut koko aikana mitään apua. Kätilö myöntyy, pääsen suihkusta suoraan synnytyssaliin. Paikalle tulee anestesialääkäri, joka alkaa jutella mukavia. Käpristyn kivusta, älkää siinä rupatelko, vaan nyt sitä lääkettä tänne, mietin mielessäni. Lääkäri ottaa aikansa, niin kuin englanniksi sanottaisiin, ei pidä mitään kiirettä. Puoli yhdentoista aikaan illalla lääke saadaan vihdoin selkärankaontelooni, vai minne se nyt ikinä laitetaankaan.Ensin tosin joudun käpristymään kamalan pieneen sikiöasentoon ison mahani ja hirveiden kipujeni kanssa, jotta neula saadaan paikalleen. Kun aine alkaa vaikuttaaa, tuntuu hyvältä. Paineentunne on kuitenkin melkoinen.

Vartin kuluttua epiduraalin laitosta kohdunsuu on auennut kolmeen senttiin, eli kaksi senttiä on auennut viidessätoista minuutissa. Yhden epiduraalin takia. Vauva on myös viimein kiinnittynyt. Kipua en tunne hetkeen ollenkaan, ainoastaan vihlontaa kohdunsuulla, ja "kakkahätää". Oksentelu jatkuu kuitenkin, vaikken tunne kipua. Ilmeisesti supistukset saavat sen aikaan, vaikka en paljoa mitään tunnekaan. Tunnin kuluttua epiduraalin laitosta tunnen sen tehon lakkaavan, kipu alkaa tulla takaisin. Kätilö tarkistaa kohdunsuun, se on auennut lisää ja vauva tullut lähemmäs. Uutta satsia luvataan vasta puolen tunnin kuluttua. Hyväksyn asian, mutta jo vartin päästä alkaa huudattaa ja itkettää, kipu on aivan jäätävää jälleen.

Puolen yön aikaan saan uuden epiduraaliannoksen, tällä kertaa kokonaisen, ensimmäisellä kerralla sain vain harjoitusannoksen. Kohdunsuu on auki 6 cm. Hetken aikaa tuntuu hyvältä, mutta pian jäätävä paineentunne ja vihlonta puskee läpi. Puoli yhden aikaa olen 8 cm auki. Kätilö haluaa kokeilla kohdunsuuta supistuksen aikana, ja innostuu, kun huomaa, että vauva on jo tekemässä lähtöä ulos. Varttia vailla yksi huomataan, että kohdunsuu alkaa olla kokonaan auki, kymmentä vailla alan ponnistaa. Ihan kamalan tuntuista. Ihan kamalaa. Ajattelen vain, että näin minä kuolenkin. Ponnistukseen. Pitää ponnistaa iso vauva alapäästä ulos, Miten naiset pystyy tähän. Miksi lähdin tähän lastenhankinta-juttuun mukaan. Minut on harhautettu. Aivopesty. Jokainen muka pystyy tähän. Ei. Ei. Never again. Samaan aikaan ponnistelen aina supistusten tullen, ja niitä tulee USEIN. Ensimmäinen supistus ei ehdi edes kunnolla alta pois, kun jo tulee seuraava. Ja ne ovat kipeitä. Ai että ne ovat kipeitä. Mietin vaan, kun naiset ovat kertoneet, että puudutteet ovat olleet niin hyvät, etteivät ole kuulemma tunteneet mitään supistusten aikana. Mietin vain, missä ne minun puudutteet ovat, minunkin piti olla synnyttäessäni täysin kivuton! Missä minun spinaalit ja kohdunkaulan puudutteet, häh?! Samaan aikaan ponnistan reippaasti, saan jopa kokeilla vauvan päätä, se on pehmeä, hyi. Vielä kerran, huutaa kätilö, ja ponnistan tosi kovaa, alaspäin pitää ponnistaa, sanoo kätilö. Ja minähän ponnistan. Ja tunnen kuinka vauva tulee sieltä ulos, hyi, sieltä se tulee ja sattuu vähän, mutta samalla tunnen huojennusta että NYT se tulee. Ja minä synnytin alakautta, ihan itse synnytin omilla supistuksilla, vaikka olin taas odottanut pessimistisenä, että leikkuriin jouduttaisiin. Ja vauva on iso ja punainen ja vähän limainenkin, mutta ihana, koska se on minun vauva. Näyttää muuten isältään.

Kahdeksan minuuttia meni lopulta ponnistusvaiheeseen, 00:58 poika tulee ulos. Ei muuten edes rääkäise. Hiljainen vauva, mietin,sellainen rauhallinen, niinkuin isänsä. Isi leikkaa napanuoran, ja sitten tarkastellaan yhdessä mun isoa istukkaa, joka syntyy seitsemän minuuttia vauvan jälkeen. Saan vauvan paitani alle, se on vähän likainen, mutta ei haittaa, koska se on ihana ja se on mun vauvani.

Oksennan edelleen, tällä kertaa jälkisupistusten voimasta. Harmittaa, mulla oli koko synnytyksen ajan niin kova jano, että olisi ollut kiva nyt viimein juoda, mutta mikään ei pysy sisällä. Kätilö ompelee pari tikkiä kahteen liamakalvon pintanirhaumaan, ja jättää meidät kolmin. Kolmen aikaan saamme juhla-aterian, mutta kummallakaan ei ole oikein nälkä. Miehellä ei kaiken sen veren jälkeen (oli koko ponnistusvaiheen katsomassa), mulla ei pahoinvoinnin takia. Mutta kaikki on hyvin, vauva on muuten ihan samankokoinen kuin siskonsa (tai no 20 g kevyempi, mutta syntyihän hän yli viikon ennen siskoaan). Kätilö kehuu, kuinka reipas synnyttäjä olin. Ja olen tyytyväinen, pärjäsin, vaikka sattui, ja viimein sain synnyttää alateitse, ja vieläpä ilman mitään käynnistyksiä tai muita juttuja. Että mun keho osaakin synnyttää! Ja Sami oli koko synnytyksen koko ajan tosi hyvänä tukena, puristi mun kättä, auttoi hengittämisessä, tsemppasi, eikä sanonut mitään tyhmää.

Vauva tajuaa heti imetyksen jujun salissa. Jes, tämä käykin helposti, ajattelen tyytyväisenä. Pääsen osastolle, ja kun astun huoneeseen, yksi päivällä ruokalassa tapaamani nainen moikkaa minua. Naurahdamme hieman, olimmehan yhdessä sopineet, että seuraavaksi nähtäisiin vauvojen kanssa.

Viikon vanhoja

Me ollaan tänään viikon ikäisiä! Sen kunniaksi laitan jo perinteeksi muodostuneet, 6 vuorokauden ikäisenä otetut, kuvat teidänkin katseltavaksi. Siiristä otin järkkärillä vähän kuvia kuuden päivän ikäisenä siis, niin pitihän sitä veikastakin ottaa. Yhdestä kuvasta teetän sitten ison kuvan kehyksiin, sitten meillä on molemmista lapsista samanikäisenä otetut, samanlaiset kuvat.

Meillä on mennyt ensimmäinen viikko tosi hyvin. Tai, no heti ensimmäisenä yönä kotiutumisen jälkeen mulle nousi 39 asteen kuume ja horkka aivan yhtäkkiä, se kesti monta päivää ja ramppasin lääkäreissä. Koska tulehdusarvotkin kohosi koko ajan, mulle määrättiin antibioottikuuri. Se alkoi heti laskemaan tulehdusarvoja, ja hetken päästä kuumeilukin loppui. Outoa vain oli, että mikään paikka ei ollut erityisen kipeä!

Poika on todella tyytyväinen - syö, kakkaa ja nukkuu. Öisin herää keskimäärin kolme kertaa (meidän yö alkaa siitä kahdestatoista, sitä kun ei malta mennä ajoissa nukkumaan, kun haluaa hetken sitä yhteistä aikaa, ja sitten sitä muistaakin kaikkia hoidettavia asioita ja nukkumaan meneminen vähän venyy...). Välillä sitä alkaa ihan huolestuttaa kun vauva nukkuu niin pitkiä pätkiä, mutta ehkä pitäisi vain olla tyytyväinen, että vauva nukkuu eikä itke - sitä kun ei ikinä tiedä kauan tämä vaihe kestää. Joka tapauksessa kun vauva syö, se syö hyvin, joten tuskin huolelle on oikeaa aihetta. Äideillä vaan on yleensä paha tapa huolestua kaikesta - tekipä vauva sitten mitä tahansa.

Neuvolantäti kävi tänään kotikäynnillä, viikossa paino oli noussut 160 grammaa yli syntymäpainon (3vrk iässä oli ylittänyt syntymäpainonsa 15 grammalla). Koska paino oli noussut niin hienosti, seuraava neuvolakäynti on vasta parin viikon kuluttua. 

Siiri on edelleen todella innoissaan veikasta - aina tarhasta tultuaan kysyy ensimmäisenä vauvaa tai veljeä. Tykkää auttaa hoitamisessa, silittää, halia, pusia - ja aina olisi ottamassa syliinkin. Ei ole toistaiseksi ollut mustasukkainen, ainoastaan isissä roikkuu aika paljon. Jos veli pääsee isin syliin, on Siirinkin päästävä. Haha, olen niin tyytyväinen, että kerrankaan mussa ei roikuta!

 Mä itse olen jaksanut aika hyvin, en muista että mulla olisi ollut näin jaksavainen olo Siirin synnyttyä. Silloin mulla tosin oli takana muuta uupumusta, josta en ollut vielä palautunut. On nytkin tietty väsynyt olo vähän koko ajan, ja yleensä pitää päivittäin nukkua päikkärit, mutta muuten kyllä jaksan sitten tehdäkin kaikenlaista ja mennä. Aloitettiinkin Samin kanssa nyt pieni puutarhaprojekti, käännettiin isohko pläntti maata, laitettiin multaa tilalle, ja sitten siihen tulee kukkia ja kaikkea kivaa. Näette sitten!

En tiedä tarkkaan paljonko sitä painoa ehti kertyä synnytykseen mennessä, veikkaisin 17 kiloa. Tänä aamuna oli jäljellä tasan 7 kiloa normaalipainooni, eli viikossa on lähtenyt 10 kiloa. Heh, herkkujen syöminen varmasti auttanut asiaa..

Jotenkin tosi ihanaa, kun nyt on kesä ja lämmintä, kohta piha on kiva, meillä on ihanat lapset, Sami vielä kaksi viikkoa lomalla (ja sitten vielä kuukauden kesälomalla heinäkuun puolesta välistä eteenpäin)...  Ai että mä nautin tuon pitkän raskauden jälkeen. Asiat on tosi hyvin just nyt!

PS. Synnytyskertomusta on tulossa joku päivä, kun jaksaisin sen vääntää (muisti ei meinaa pelata), jos jotain kiinnostaa! Ja joku toivoi videopostausta, senkin voisin joku päivä yrittää toteuttaa!

Nyytti on maailmassa :)

Tulin vaan kertomaan tännekin, että tänään kotiuduttiin ison pienen nyytin kanssa! Pituutta pojalle tuli 52cm ja painoa 3800grammaa, eli lähes tasan sama kuin (reilu viikkoa myöhemmin syntyneelle) siskolleen! Synnytyksestä kerron lisää kunhan vauvan nuuhkuttamiselta maltan, mutta sanotaan näin: sairaalantulemisestamme 24,5 tunnin kuluttua vauva oli maailmassa. :)

Siiri on rakastunut veljeensä, haluaisi koko ajan olla vain pusimassa, halimassa, silittelemässä ja pitämässä sylissä! Ja vauva vaan haukottelee..

Muuminvartaloinen

Katsokaas, kuka on täällä taas! Ei tässä tullut kuin joku 8 kk blogitauko.. Ajattelin kuitenkin nyt aloittaa taas säännöllisen bloggaamisen, nimittäin mä jäin mammalomalle! Useimmat varmaan tiesivätkin, että mä olen raskaana, muttei tietenkään kaikki, koska en ole siitä täällä blogissakaan puhunut.

Tosiaan tulin raskaaksi heti Siirin 1v.-vuotispäivien jälkeen, ja siitä alkoi se armoton oksentaminenkin, joten en ole sen koommin sitten täälläkään jaksanut pyöriä. Lisäksi mun ärsyttävä, hieman perfektionistinenkin, luonteeni ei sallinut mun lisätä huonoja iPhonella otettuja kuvia (oikeesti se kamera on huonontunut tosi paljon!) postauksiin, enkä halunnut julkaista postausta ilman kuvia, vaikka asiaakin olisi ollut. Nyt mulla on kuitenkin uusi puhelin (jonka kameraan tosin en ole täysin tyytyväinen), joten jotain kuvia voin laittaa viime kuukausilta. Pitäisi varmaan ostaa uusi järjestelmäkamerakin, sillä tuo kuusi vuotta sitten hankkimani järkkäri on vähän rikki. Ja vanha. Lisäksi tarvitsisin jonkun hyvän objektiivin sisäkuvaukseen! Siis semmoisen, joka on tarpeeksi laajakulmainen, mutta kuitenkin valoisa. Mun valoisa objektiivini ei salli mun kuvata edes kokonaista huonetta, saatika sitten kävelevää taaperoa, joka kiipeää heti mun päälleni, kun yritän kuvata sitä. Saa suositella objektiivia tuohon Canon EOS 450D:hen (kyllä, se on niin vanha), tai sitten suosiolla ehdottaa uutta kameraa.

Tänään kuitenkin 8 päivää laskettuun päivään (LA 20.5.) ja mulla on aikaa, joten päätin aktivoitua! Tämänkin postauksen julkaisua olen suunnitellut (lue: miettinyt, että pitäisi tehdä) jo kauan, mutta vasta nyt sain aloitettua. Tiedättekö, kun pitäisi yhtäkkiä, yhdessä postauksessa, käydä läpi jonkun kahdeksan kuukauden tapahtumat ja muuta. Se on pienelle ihmiselle aika vaikeaa. Mutta yritetään! Mukaan ripottelen siis satunnaisia kuvia viime kuukausilta. Älkää hämääntykö.

 Koulu jatkui mulla tosiaan siinä elokuun lopussa, ja Siiri meni perhepäivähoitajalle, jossa oli kolme muuta pientä tyttöä hänen kanssaan. Siiri on tykännyt aivan älyttömästi olla "tarhassa", aamu- ja iltapäivisin ne ulkoilee ja kiertelee eri Hyvinkään puistoja, ja haettaessa pois iltapäivällä ei meinaa haluta lähteä, kun puistossa on niin kivaa. Maanantaiaamupäivisin niillä on ohjelmassa seurakunnan kerho, jossa ne askartelee äitille aina ihanan jutun (siis oikeesti, niitä taaperon tekemiä väkerryksiä on ihana saada, ei sitä ymmärrä ennen kuin oma taapero sellaisen sulle ojentaa). Torstaisin on joku jumppa-aamupäivä salissa. Muita lapsia Siiri näkee aina kerhossa ja jumpassa, ja sitten tietenkin puistossa.

Siirille onkin muodostunut aika laaja kaveripiiri *tirsk*: Cittarissa saattaa tulla vastaan joku random-tyttö, joka huutaa "Siiriiii" ja juoksee halaamaan tuota meidän rasavilliä. Äiti on sitten ihan että kuka sä oot. Ilmeisesti joku Siirin kaveri, kun tyttö kuitenkin alkaa iloisesti höpötellä takaisin tuolle uudelle ilmestykselle. Tarhan lisäksi Siiri on saanut kavereita meidän omalta kotipihalta: naapurin lapset tulevat melkein joka päivä hakemaan tyttöä ulos. Aina ei tietenkään sovi, jos mulla on silloin muuta tekemistä, eivätkä nuo raukkaparat oikein ymmärrä, etten voi jättää alle kaksivuotiasta heidänkään vahdinnan varaan... Siirillä on myös ehkä parisen vuotta vanhempi "poikaystävä" Daniel, joka aina täällä käydessään tulee halaamaan tyttöä. Talvella oli hauska katsoa, kun tuo vaahtosammuttimen kokoinen "mies" veti Siiriä pulkassa, kehui olevansa vahva kuin härkä. Awws.

Kivointa on tietenkin katsoa, kun oma lapsi ihan selvästi nauttii kavereidensa seurasta, osaa jopa niiden nimet, ja saattaapa välillä tyhjällä pihalla huudella "Nannaa". Siksi mä olen ilonen, että Siiri "joutui" niin aikaisin tarhaan, kun se selvästi nauttii sosiaalisista kontakteista. Nyt kun vauva syntyy, tyttö jää tietenkin meidän kanssa kotiin, mutta ajattelin viedä sen sellaiseen leikkikerhoon, joka on kerran pari viikossa parin tunnin ajan. Lisäksi varmaan kaikkiin muihinkin kerhoihin ja toimintoihin voisi yrittää nyt mennä yhdessä, toivottavasti vaan vauvaväsymys ei ole liian kova.

Siiri on tosi aktiivinen ja iloinen tyttö. Kova puhumaan ja matkimaan meitä aikuisia. Lempparileikkejä on varmaankin vauvanhoitoleikit, legoilla rakentelu ja tietty isin auttaminen huonekalujen tai leikkimökin kokoamisessa. Rakastaa myös meikata äitin kanssa (ihan hullua, että tuo 1v8kk tietää, mitä laitetaan mihinkin ja millä siveltimellä). Osaa aika hyvin pukea ja riisua itse, käy potalla (maha kyllä melkein aina kovalla, eli kakkaaminen vielä vähän hankalaa pottaan, kun se tulee monesti itkun kanssa), osaa nukahtaa itse ja useimmat yöt nukkuu heräämättä (vasta pari viikkoa sitten aloitettiin muutos, kun ei jaksettu enää nukuttaa sitä). Osaa puhua aika paljon, tuottaa pari-kolme-sanaisia lauseita. Ilmaisee tahtonsa selkeästi. Osaa tyhjentää tiskikonetta, täyttää pesukonetta, viedä roskia lattialta roskiin (tekee sitä aina omatoimisesti), pyyhkiä vauvanuken pepun ja kasvot kosteuspyyhkeellä, pestä kasvot ja kädet, rasvata itsensä (ja äitin)... 

Siiri syö tarhassa kaikkea ja kotona melkein kaikkea. Keitot vähän tökkii täällä. Ja perunamuusi. 

Siiri ei pidä siitä, jos äiti kieltää. Temperamenttia löytyy enemmän tytöltä kuin äitiltä, ja sen kanssa olenkin ollut vähän ongelmissa. Jostain sain kuitenkin ihmeellisen tarmonpuuskan, ja nyt pystynkin olemaan antamatta periksi joissain asioissa (esim. ettei äitin jätskiä syödä jos oma on jo syöty). Uhma on alkanut jo selkeästi puskea läpi, jonkun kerran on ne perinteiset karkkihyllyraivaritkin vedetty kaupassa. Siellä onneksi osaan toimia rauhallisesti ja johdonmukaisesti, mutta jotenkin kotona mun on aika helppo antaa periksi kaikessa. Esimerkiksi nyt raskausaikana mulla on tosi hankala ollut olla lähes joka asennossa, varsinkin lattialla, niin mun on tosi vaikeata ollut laittaa rajoja, jos Siiri "käskee" mua leikkimään sen kanssa lattialle. Olen erityisherkkä ihminen (googlettakaa, se on ihan oikea juttu), joten kiukkuitku ja kaikki ylimääräiset ja kovat äänet aiheuttaa mulle pahaa stressitilaa pään sisälle. Eli jos en ole totellut tuota vaahtosammutinta, se on kyllä tiennyt mistä narusta vetää! Nyt kuitenkin ihan hetken aikaa sitten tajusin, että ei se tuosta yhtään helpota ainakaan, eli mun on tehtävä jotain. Laitettava ne rajat. Vanhempi päättää mitä tehdään ja sillä siisti. Jotenkin vaan siitä tulee niin sydämetön olo, en ikinä halua loukata omaa lastani.. Hassuinta tässä on se, että teoriassa tiedän paljonkin lapsenhoidosta ja rajojen asettamisesta. Käytännössä se onkin vaikeampi toteuttaa, kun on oma lapsi kyseessä, ja tunteet tulee tietenkin mukana. Mutta päätin, ettei lapsi kieltämisestä kärsi, joten hyvä näin. Nyt hetken aikaa rajoja noudatettuani alkaa muutosta tapahtua Siirissäkin, se luovuttaa nyt paljon nopeammin, jos ei saa mitä tahtoo.

Sitten vähän minusta ja raskaudesta! Viimeinen koulupäivä tosiaan oli maanantaina (tänään on torstai). Vielä saattaa tulla pari labraraporttia takaisin korjattavaksi, mutta muuten pitäisi homman olla taas paketissa. Nyt olen siis mammalomalla, ja vuoden päästä syksyllä vedän viimeisen vuoden koulusta sitten loppuun. Se sisältääkin melkein pelkästään työharjoitteluja ja opparin kirjoittamista

. 

Tänään siis rv 38+6, eli 8 päivää laskettuun päivään! Nämä kuukaudet on menneet kyllä niin nopeasti. Raskaus ei ole kyllä sujunut oireettomasti, pahoinvointi ja oksentaminen ei ole loppunut vieläkään! Lisäksi ne ärsyttävät mahakivut, jotka tulee varsinkin istuessa, ovat olleet tässäkin raskaudessa mun riesanani. Rautaa pitää kanssa syödä. Nyt varsinkin loppupuolella turvottaa kanssa aika paljon, Sami sanoi, että mulla on muumin jalat. (Thanks honey!) Hiuksia ei ole lähtenyt onneksi tässä raskaudessa, toisin kuin viimeksi, ja siitä mä olen iloinen. Väsymystä ollut vaihtelevasti, nyt tietty loppupuolella kun ramppaan kaiket yöt vessassa, ei tietenkään saa nukutuksi. Kiukkuisempi olen kyllä ollut tässä raskaudessa, mutta loppuraskauden masennus ei vielä ainakaan ole pahasti pukannut päälle. 36-viikoilta jatkuneet kipeät supistukset ovat kylläkin meinanneet vähän vetää mieltä matalaksi, mutta ehkä tällä kertaa olen osannut hallita tunteeni paremmin kuin viimeksi. Se loppuajan masennus oli kyllä ihan kamalaa!

Mua vähäsen pelottaa, että mitä jos tää ei taaskaan synny itse. Jos muistatte viime synnytykseni, se ei oikein sujunut. Tiivistettynä 40+1 meni vedet, 40+2 käynnistettiin synnytys, 40+5 leikattiin vauva kiireellisenä ulos, kun ei homma oikein edennyt. Ja tätä ennen oli viikkoja kestäneet, muistaakseni kivuliaatkin supistukset. Siinä mielessä tää alkaa vähän muistuttaa tuota edellistä kertaa, kun niitä kipeitä supistuksia on taas ollut. Mutta toivotaan, että tällä kertaa homma menisikin hyvin itsestään, ja saisin synnyttää omilla supistuksillani. Alakautta.

 Meille on siis ultran (ja pallikuvien) mukaan tulossa poika! Tosi jännää. Mulla oli kyllä alusta asti sellainen olo, että poika sieltä tulee. Siiristäkin tiesin jo alussa, että on tyttö. Ja tämä ei johdu siitä, että olisin jotenkin poikaa toivonut. Oikeastaan olin aina ajatellut, että saisin kaksi tyttöä. Mutta kun jo pieniltä viikoilta asti "tiesin" odottavani Siirille veljeä, ei ultrassa poikalupaus ollut mikään yllätys. Paitsi ehkä miehelle. Ja jotenkin tuntuu siltä, että jos se olisikin paljastunut tytöksi, olisin ollut tosi hämmentynyt. Olen iloinen tästä pojasta (toki ei haittaisi, jos se sittenkin paljastuisi tytöksi sitten synnytyksessä)!

Nyt on löpisty kyllä niin paljon taas, että taidan säästää loput seuraaviin postauksiin! Aion nimittäin pitää itseni kiireisenä: kun on tekemistä, ei ehdi masentua siitä, että vauva ei synny. Luvassa postauksia ainakin varmaan vauvavalmisteluista, sairaalakassin sisällöstä, kynsi-, koti- ja pihaprojekteista... Pysykää kuulolla! Ja saa ehdottaa postausaiheita myös. Ja anteeksi vielä tämä tauko. Mamma kuittaa.

Puistokuvailua yksivuotispäivän kunniaksi

 Meidän vauva täytti vuoden 27.8.15. Vuoden. Jotenkin se ei tuntunut niin isolta muutokselta, olihan tyttö siihen mennessä jo kävellytkin kolme kuukautta. Ehkä se alkoi mulle olla vuoden ikäinen jo siinä kohtaa.

Synttärit pidettiin lähisuvulle ja muutamalle ystävälle 29.8. Oli vesimelonikakkua, siskon tekemää täytekakkua, suolaista purtavaa.. Tosi hyvin meni juhlat parissa-kolmessa portaassa, meidän kolmioon mahtui ihan hyvin kaikki, varsinkin kun takapihalle pystyi mennä istumaan myös.

Siiri aloitti perhepäivähoidon viimeinen päivä elokuuta. Ekat pari päivää oli harjoittelua - hain tytön aikaisin kotiin. Hyvin meni heti, ei itkenyt perääni ja oli oikein reipas. Syöminen ei kyllä luonnistunut aluksi. Päätettiin sitten, että lopetan aamu(yön)imetyksen kokonaan. Johan alkoi ruoka maistua hoidossakin. Vaikka Siirin kanssa hoidossa onkin vain kaksi tyttöä (ja nyt ensi viikolla saapuu kolmas ja samalla viimeinen), sairastui hän heti hoidon aloitettuaan flunssaan. Nyt vasta alkaa nuha ja yskä hellittämään otettaan raukasta. Kaksi uutta hammastakin on puskenut läpi yläikenestä.

Entäs nukkuminen? Aamuimetyksen lopetettuamme tyttö on alkanut pikkuhiljaa nukkua täysiä öitä. Siiri menee unille yleensä klo 20-21 (tähtäämme klo 20) ja herää seuraavan kerran kuuden maissa. Joskus saamme hänet vielä jatkamaan unta melkein tunnin, mutta yleensä ei. Ihmeen vähillä unilla tyttö on pärjännyt koko tämän vuoden. Päikkyjä Siiri nukkuu enää yhdet, aika tarkkaan tunnin ja vartin mittaiset. Eli aika vähän nukutaan, mutta toisaalta on mukavaa, kun melkein ikinä nykyään Siiri ei myöskään heräile (paitsi viime yönä, koko ajan).

Syöminen on kanssa imetyksen vähennyttyä parantunut: aamulla Sipa vetää ison lautasen puuroa (ja jatkaa vielä äitin lautaselta). Arkipäivisin  Siiri syö puuron hoidossa - ei ole kauhean kivaa syödä itse puuroa  ja yrittää vakuutella puuroa vaativaa lasta siitä, että kohta saat puuroa kun pääset hoitoon. Tytölle tulee usein nälkä jo ennen klo 11 lounasta - ja vaatiikin silloin banaania tai muuta hedelmää. Siiri on oppinut paljon ruokia jo ulkonäöltään, ja osaa pyytää niitä (kaupassa on kivasti kassan vieressä iso laari Herra Hakkarais-xylitolpastilleja; yritä siinä sitten selittää kiljuvalle taaperolle, että Hakkaraisia on kotona, nyt ei oteta niitä). Lounas on yhdeltätoista, sen jälkeen päiväunet. Unilta herättyään Siiri haluaa taas välipalaa: hedelmää, leipää, riisikakkua tmv. Päivällinen syödään isin kotiuduttua töistä. Sen jälkeen imetän usein. Iltapala on seiskan maissa: puuroa ja hedelmää taas. Nyt Siiri on tykästynyt myös maustamattoman rahkan ja maustetun jugurtin sekoitukseen. Ennen nukkumaanmenoa vielä imetän.

Siiri osaa paljon sanoja. Jos tyttö näkee kadulla koiran, hän osoittaa sitä, ja sanoo "koidra". Rakastaa eläimiä, ja hihkuu innoissaan aina kun niitä näkee. Varsinkin kissat ovat Siiristä ihania. Siiri vilkuttaa aina isille, kun se lähtee aamulla töihin. Samoin äidille, kun ollaan hoitotädin eteisessä. Siiri vilkuttaa monesti jo ennen kuin äiti on edes tekemässä lähtöä (pitäisikö loukkaantua :D). Vilkuttaa myös mummalle ja faarille, kun ollaan heillä kylässä ja ollaan menossa nukkumaan. Osaa avata joitain korkkeja. Syö reippaasti itse lusikalla. Osaa juoda aika hyvin jo tavallisesta mukista. Osaa pyytää, mitä haluaa. On sosiaalinen, menee halaamaan jopa omanikäisiäänkin ystäviään. Osaa riisua ja pukea itse jonkin verran.

Siirin lempijuttuja on varmaan kylpeminen. Aina, kun mennään kylpyhuoneeseen ja avaan hanan, alkaa hirveä hihkunta ja juhliminen. Kerran isi oli jättänyt veden yön yli ammeeseen, ja kun mentiin Sipan kanssa kylppäriin laittamaan pyykkejä, neiti päättikin mennä (kylmään) kylpyyn. Tunnin se jaksoi seilata oman huoneen ja kylpyammeen väliä - ei, anteeksi - tunnin äiti jaksoi sitä katsella, sitten lähdettiin tekemään muuta. :D

Siiri tykkää myös Teletapeista. Automatkalla esimerkiksi on tosi kätevä laittaa etupenkin niskanojaan kännykkä ja YouTubesta Tapit pyörimään - tyttö jaksaa katsella niitä, eikä nukahda autoon. Aina, kun Teletappien aurinko alkaa hihkua, Siirikin hihkuun. Ja tanssii Tappimusiikin tahtiin.

Vuosi on ollut opettavainen, rankka, ihana, ihmeellinen, värikäs, mustavalkoinen, väsynyt, riitaisa, lähentävä, upea.

On tuo lapsi vain parasta, mitä olen elämälläni tehnyt.

Miten lopetimme yöimetyksen

Pinnasängystä kuuluu huutoa, en pysy enää laskuissa monettako kertaa. Annan taas maitoa, mutta vauva ei tahdo enää nukkua. Vaan leikkiä. Keskellä yötä. Menee monta tuntia, ennen kuin saamme vauvan nukkumaan.

Ylläkuvatun kaltaiset yöt ovat olleet meille arkipäivää (tai -yötä) jo niin pitkään kuin muistan. Mies haluaisi, että jättäisimme vauvan vaan sänkyyn, että oppisi itse nukahtamaan. Eihän sillä mitään hätää ole. En suostu. Ei sitä henno jättää huutamaan, omaa kultapossuani.

Mies haluaisi, että lopettaisin nyt viimein sen yöimetyksen, ikää kun vauvalla alkaa olla jo yksitoista kuukautta. Ehkä se rauhoittaisi öitä. En suostu. Ei sitä henno jättää imettämättä, nälkäistä raukkaparkaa.

Olen aika mamis äidiksi.

Yhtenä yönä miehellä sitten napsahti. "Nyt lopetetaan yöimetys", hän ilmoitti, kun tyttö heräsi huutamaan ties monennen kerran, eikä suostunut enää sänkyyn. Siinä vaiheessa olin itsekin niin uupunut, että suostuin. Hyvä, että joku ottaa ohjat. Joku muu kuin minä. Olen väsynyt sellaiseen.

Olihan Siiri kiukkuinen, kun ei saanut maitoa enää (sinä yönä oli imetetty jo kaksi kertaa, ja kello oli vasta 23). Se huusi pää punaisena, eikä meinannut rauhoittua sylissäkään. Sain sen muutaman kerran rauhoittumaan sänkyyn laululla ja pepun heilutuksella, mutta sitten se aina nousi seisomaan ja itkemään. Uudestaan ja uudestaan. Päätettiin, että minä menen eri huoneeseen. Maidon tuoksu on vauvalle liikaa.

Sitten Sami sai sen nukahtamaan. Tyttö heräsi sinä yönä vielä monta kertaa, mutta taintui aika nopeasti ja vähittä itkuitta takaisin nukkumaan.

Nyt olemme olleet ilman yöimetystä jo reilut puolitoista viikkoa. Täytyy sanoa, että olen yllättynyt, miten helppoa se on ollut. Kahdeksan aikaan Siiri saa iltapalan, ja noin yhdeksän aikoihin annan iltamaidon. Sitten Sami laittaa sen sänkyyn. laulaa ja heiluttaa pepusta. Tyttö nukahtaa. Herää vielä muutaman kerran yössä (yksi yö oli, että heräsi vain kerran ja vain minuutiksi koko yönä, mutta heräsikin sitten jo viideltä leikkimään), mutta mies on saanut sen yleensä aika nopeasti takaisin nukkumaan.

Parina yönä miehellä on ollut keskellä yötä työpäivystys, jolloin minä olen hoitanut nukutukset.

Se oli virhe.

Ei Siiri rauhoitu nukkumaan ollenkaan, jos minä maidontuoksuineni menen yrittämään. Ja sitten sitä ei meinaa edes yöpäivystyksestä palaava mies saada nukkumaan, koska tyttö on jo niin vihainen. Sitten se pitää laittaa ulos vaunuihin. Onneksi näitä öitä ei ole ollut tässä montaa. Mutta opimmepa senkin, kuinka tärkeä on miehen rooli yöimetyksen lopettamisessa.

Viime yönä mies oli taas päivystyksessä. Pelkäsin jo etukäteen miten Siiri nukahtaisi minun käsittelyssäni, hänellä kun on ollut vähän nuhaa viime päivinä (=hirveät yöt). Ekan huudon kuuluttua kipitin pinniksen luo, aloin laulaa ja heiluttaa pepusta. Tyttö ei ollut noussut edes istumaan, mikä on aika kummallista. Sama toistui monta kertaa, mutta joka kerta sain hänet nukahtamaan samalla tavalla. Hän ei tainnut edes huomata, että siinä rinnalla oli äiti, eikä isi. Kun ei tarvinnut syliin nostaa (yleensä pitää, koska huuto on kova).

Nyt toivon, että kehityksen suunta olisi oikea, ja yöheräilyt alkaisivat pikkuhiljaa vähenemään. Ne alkoivatkin, mutta tuo nuha tuli nyt sotkemaan. Palaan raportoimaan asiasta.

Anna vauvan syödä itse

"NAMNAM, NAMNAM", Siiri hokee, ja yrittää kiivetä syöttötuoliin. "Onko sulla nälkä, tahdotko ruokaa", kysyn. "Joo", Siiri vastaa, ja virnistää leveästi.

Aina ei ole ollut näin. Siiri söi sosetta (ainakin syötettynä) varmaan rehellisesti sanottuna viimeksi puolivuotiaana. Sen jälkeen hän on kääntänyt päänsä pois aina, kun lusikka lähestyy yhteenpuristettuja huulia. Itkukin siitä aina pääsee.

On ollut turhauttavaa, kun lapsi ei syönyt moneen kuukauteen juuri muuta, kuin maitoa. Ei kelvannut kotitekoinen sose, ei edes kaupan. Syytän silloin puhjenneita kahta hammasta. Mutta ongelma jäi päälle, edelleenkään mikään syötetty ruoka ei kelvannut, vaikka hampaat olivat puhjenneet jo ajat sitten.

Sitten sen keksin: päätin elvyttää jo aloittamamme sormiruokailun. Valmistin Siirille samaa ruokaa kuin itsellemme, suolaa vain vältin. Johan alkoi maistua. Edes vähän.

Aluksi parhaiten upposi kaikki pastat. Ja tomaatti ja kurkku ja hedelmät. Nyt Siiri on oppinut käyttämään kahta hammastaan, ja tällä hetkellä tytön suosikki on maustettu jauhelihakastike. Siihen Siiri tuumaa aina, että "NAMNAM", ja ahmii jauhelihaa kaksin käsin.

Reilu kuukausi sitten huomasin, että Siiri haluaa syödä itse. Olenkin siitä lähtien antanut tälle lusikan omaan käteen. Näin mahdollisesta aamupuurosta uppoaa edes osa sinne masuun (suuri osa lattialle). Syöttämistä Siiri ei ole sietänyt enää kuukausiin. Kaikki on saatava tehdä itse! Nyt Siiri syö osan ruoista vauvalusikalla tai -haarukalla, osan sormin. Ja on tyytyväinen.

Äiti kanssa.

Sotkuahan siitä tulee aina, mutta kun vaan viitsii antaa lapsen yrittää itse, se kehittyy. Minä olen aina antanut Siirin tehdä kaikenlaista itse, ja se on tuottanut tulosta: nyt tyttö on erittäin taitava monella osa-alueella! Sitäpaitsi onhan se helppoa, kun ei tarvitse taistella enää syöttämisestä. Antaa vain lusikan kauniiseen käteen, ja se on siinä.

Ei se ruoka toki aina maistu (kuten vaikka kipeänä), mutta silloinkin pitää vain luottaa siihen, että kyllä se lapsi ilmoittaa, kun on nälkä. Olen nähnyt hänen syövän hyvällä halulla, ja olen nähnyt hänen lakkoilevan syömisestä, joten tiedän, että kun hänelle maistuu, hän syö. Ei siinä mitään sen kummempia tieteitä tarvita. Sitä paitsi meillä tyttö nykyään aina alkaa hokemaan kovaan ääneen "NAMNAM" kun on nälkä. Se on hyvä signaali.

Moneen kuukauteen Siiri ei pysynyt edes syöttötuolissa, joten sekin oli ongelmana. Mutta nykyään hän jaksaa keskittyä syömiseen niin paljon, että viihtyy pöydän ääressä yhdessä muun perheen kanssa. Ehkä hän on tajunnut, että tämä on tälläinen ruokailutilanne. Jossa syödään yhdessä.

Yöimetyksen lopettaminen on jonkin verran vaikuttanut myös Siirin ruokahaluun. Se on selvästi suurempi nykyään. Minähän kammoksuin yöimetyksen lopettamista juurikin siistä syystä, että tyttö söi niin huonosti päivällä, Että miten se pärjää sitten yöt. Ihan hyvin on pärjännyt, ja nyt ruokakin uppoaa paremmin päivisin.

Mitä Siiri sitten syö, ja milloin?

Kun tytsykkä aamulla herää, annan ensimmäisenä tissiä (raukka on niin tyytyväinen tästä aamuhetkestä, kun ei koko yönä ole saanut mitään). Hetki sen jälkeen (kun jaksan nousta sängystä, ja Teletapit eivät enää kiinnosta Sipaa) menemme alakertaan, istutan Siirin syöttötuoliin, ja tarjoan aamupalaa. Leipää, hedelmiä. Joskus puuroa (nykyään ei niin hyvin uppoa). Vettä Siiri rakastaa juoda omasta mukista. Nykyään tyttö jaksaa myös istua syöttötuolissa jonkin aikaa rauhassa syöden, ja minä saan tyhjentää tiskikonetta ja siivota keittiötä.

 Ekojen päikkäreiden jälkeen Siiri saa lounaan. Se on usein jotain edellisen päivän tähteitä. Nykyään aika lailla samaa ruokaa, kuin mitä me Samin kanssa syödään. Lounaan päälle vielä tissiä. Parin-kolmen tunnin kuluttua siitä Siiri saa välipalaa. Jos olemme kotona, se voi olla hedelmäpilttiä, hedelmiä, riisikakkua tms. Jos olemme vaikka kaupungilla, saatan antaa Siirille sellaisen kaupan pillismoothien. Tyttö tykkää niistä ihan hirveästi.

Päivällinen syödään, kun isi tulee kotiin. Sekin on usein samaa, mitä me aikuiset syödään, paitsi jos me syödään jotain epäterveellistä vauvoille sopimattomampaa. Illalla Siiri saa taas leipää, hedelmiä, puuroa, jogurttia, mitä nyt tytölle milloinkin sattuu maistumaan ja kaapista löytyy. Viimeiseksi vielä tissiä, ja sitten unille.

Loppukaneettina haluan sanoa kaikille vauvan syömisongelmista kärsiville: älä ressaa. Vauva syö, kun on nälkä. Aina ei maistu. Yöimetys voi myös vähentää ruokahalua päivällä. Ja saattaa olla, että kuten meillä, joillakin teillä saattaa asia olla kuulkaa sillä tavalla, että teidän pikkuinen palleronne haluaa syödä itse. Antakaa syödä! Sotkut pystyy kyllä siivota sitten jälkeenpäin.

Kannattaa tosin hankkia sellainen tehokas jäteimuri a.k.a koira.