Vauvavuoden viimeinen kuukausi, Siiri 11kk

Siiri juoksee sängyllä ja heittäytyy pää edellä tyynyyn. Ja hihkuu. Ja kiljuu. Ei tahdo mennä vielä nukkumaan. Jos sitä lähestyy, se juoksee karkuun ja nauraa. 

Hetken päästä kuuluu kovaäänistä laulua. Isi heijaa tyttöä sylissään ja koittaa saada tätä rauhoittumaan sänkyynlaskemista varten. Kovia protestinääniä. 

"Ei tää lapsi nuku", Sami huokaa, väsyneesti. "Entä, jos lukisit sille jotain kirjaa vaikka ja pitäisit sylissä, ehkä se siitä rauhoittuisi", ehdotan. Kohta sohvalta kuuluu: "Klassinen ranskalainen omenapiiras.Tähän maukkaaseen piiraaseen tulee runsaasti ohuen ohuita omenaviipaleita. Sulata voitaikina puolittain pakkauksen ohjeen mukaan.."

Facepalm.

Tämä postaus on harvinaisen ajoissa. Eilen Siiri täytti siis 11 kuukautta, ja edellisestä postauksestani on aikaa alle kuukausi, jee! Nyt on muutenkin korvan takana paljon aiheita, mistä kirjoittaa. On toki ennenkin ollut, mutta ei vain ole ollut voimia kirjoittaa. Lähipäivinä aion kirjoittaa muun muassa taaperon ruokailuongelmista ja ratkaisuista niihin, sekä yösyöttöjen lopettamisesta! Pysykää siis kuulolla!

Siiristä on tullut jo iso tyttö. Se leikkii jo nukeilla, "puhuu" kännykkään, syö itse. Osaa paljon paljon sanoja, en enää pysy perässä siitä, mitä kaikkea se osaa. Viimeisin opittu sana taitaa olla "vesi". Siiri osaa myös vastata joihinkin kysymykseen myöntävästi tai kieltävästi. Esimerkiksi tänään kysyin, haluaisiko neiti ottaa vielä vettä, hän vastasi "joo" ja alkoi juoda ojentamastani mukista. Joihinkin juttuihin vastaa myös "ei". Esimerkiksi silloin, jos me kielletään häntä tekemästä jotain, hän saattaakin huutaa vaan "ei", nauraa ja juosta karkuun. Sellainen velmu ilme kasvoillaan. Ja mennä takaisin tekemään tuhmuuksia.

 Keneen lie tullut.

Ei, kyllä Siiri oikeasti on aika kiltti ja tottelevainen tyttö, puhumattakaan pirteydestään ja sosiaalisuudestaan. Kyllä sellaisesta lapsesta ei voi olla kuin ylpeä. Joka päivä mietin, kuinka onnellinen ja onnekas olen, kun minulla on lapsi. Ihana lapsi. Kuinka surullinen olen lapsettomuudesta kärsivien puolesta. Lapset ovat ihan oikeasti Jumalan lahja. Eivät itsestäänselvyys millään tasolla.

Joskus mietin, millaista elämäni olisi sinkkuna ja lapsettomana. Ehkä matkustelisin. Olisin au pairina. Tai sitten tekisin Cittarissa hyllytyshommia ja haaveilisin perheestä. En tiedä. Sillä vaikka raskausaika ja vauvavuosi ovat olleet tietyllä tavalla elämäni rankimpia aikoja, en silti ihan oikeasti vaihtaisi tätä mihinkään muuhun. On ihanaa olla äiti.

 Me ollaan muuten nyt lopettettu kai sitten yöimetys. Samilla meni hermot jatkuvaan heräilyyn ja monen tunnin nukutteluun. Ihan hyvä näin, itse en olisi saanut sitä muuten ikinä aikaiseksi. Tästä lisää asiaa tulossa piakkoin!

PS. Viimeinen vauvakuukausi on lähtenyt käyntiin

Lohduttakaa mua.